VII.
Kirkas, kesäinen iltapäivä.
Isotalo käveli verkalleen metsätietä. Salolta kuului karjankelloja ja huhuamista.
"Tui Mansikki, tui Heluna…"
Isotalo hymähti. Kyllikki piikainen se siellä niin kimakasti huhusi.
Riiteli Selman kanssa siitä, kumpi karjanhakuun salolta pääsisi. Tiesi
minun tänne metsään tulevan, sillä se… Olkoon, menköön tällä kertaa.
Tympäisee jo koko tyttö.
"Tui Omenaisen, tui Kirjokaisen…"
Heinämäen Anna!
Missä päin? Tuolla!
Isotalo alkoi kulkea suuntaan, josta kuului sulavaääninen huhuilu.
Heinämäen Anna on karjaansa hakemassa! Jopa se nyt sattui!
Ei ollutkaan Isotalo viikkokauteen saanut tavata Annaa. Ei uskaltanut mennä Heinämäkeen, kun tiesi Tuomaan kotona olevan. Sunnuntaina tapasi Annan kirkkotiellä ja nyt oli jo lauantai.
Sattumalta silloinkin tapasi kylään mennessään. Kylämatkalla oli sanonut Annakin olevansa. Nauroi ja virnisteli, veitikka, eikä aikonut antaa syliinsäkään siepata. Lämmin ja kaunis oli sunnuntai-ilta ja unohtui viimein kumpaiseltakin kylämatka.
Mutta nyt oli jo lauantai ja Isotalon suonet takoivat rajusti. Koko viikon oli ikävä ahdistanut. Olisi pitänyt olla Annan seutuvilla ihan joka hetki. Semmoisen polton pani poveen.
"Tui Omenainen tui…"
Nyt se oli tuossa jo ihan lähellä. Saattoipa jo hänet huomatakin lehväin lomasta. Kun olisi saanut salaa syliinsä kaapata.
"Tui…"
Anna ilmestyi yht’äkkiä polun mutkasta Isotalon eteen ja huhunta jäi kesken.
— Mistä sinä siihen, sanoi Anna. Punastui, naurahti, aikoi ohi livahtaa.
— Mistäpä sinä…. Ka kun aikoo jo pakoon pyörähtää. Sanohan edes terveheksi.
Anna antoi kätensä, vaikkei oikein ollut antavinaan.
— Minulla on kiire… elä hyvä mies… karja hajaupi paarmojen käsissä metsään. Sitten toiste…
— En ole koko viikolla saanut edes nähdäkään, virkkoi Isotalo ja veti
Annaa kädestä.
Anna riisti nauraen kätensä ja lähti juoksemaan. Täyteläiset pohkeet vilkkuivat juostessa lyhyen hameen alla.
Isotalo hölmistyi, mutta lähti kohta Annan jälkeen. Mäenrinteellä tavoitti ja koppasi syliinsä.
— Ei sitä niin…
— Et nyt viivyttäisi, esteli Anna.
— Miksei?
— Tuomaskin saattaa tulla ja karja menee takaisin salolle.
— Ajetaan yhdessä kotiin.
— Entäpä Tuomas!
Isotalo hymähti.
— Pysyköön poissa. En aio nyt karkuun lähteäkään.
Anna kiemaili. Isotalo seisoi sieraimet väristen vieressä.
— Entäpä kun lyö sinua, nauroi Anna.
— Päh, semmoinen rähjä!
— On sillä sisua, kun suuttuu.
— Vieläköhän tuo sattuu tapaamaan, kun…
— Pitää varoa.
Onko mitään puhunut, kysyi Isotalo. Vieläkö epäillee?
— Mitähän tehnee, ei ole moneen päivään mitään virkkanut. Renki-Jannea saat varoa, neuvoi Anna.
— Mitä hänestä?
— Näkyy pitävän minua silmällä. Paha sinun on enää Heinämäkeen tulla, kun siihen nyt vahti laitettiin.
— Vai käy koira isäntänsä puolesta.
— Sitävartenhan se sen ottikin, vaan eihän olekaan pakko tulla
Heinämäkeen, voihan sitä…
— Mitä? kysyi Isotalo ja laski kätensä Annan vyötäisille.
— Muutenkin… mutta nyt minä jo menen.
Ja Anna lähti uudelleen juoksemaan, mutta kääntyikin takaisin ja sanoi hiljaa, hieman epäröiden.
— Tule myöhemmällä Isonniityn kupeelle. Menen sinne kylpyvastoja taittamaan.
Isotalo jäi huumaantuneena tielle seisomaan. Anna meni jo vilahdellen vesaikossa.
Isonniityn kupeella! Olipa se kekseliäs! Parasta se niin onkin. Kukaan ei tiedä mitään. Ja mitäpä, vaikka joku jotain tietäisikin heidän suhteistaan. Kukapa uskaltaisi hänelle mitään, kaikkein vähimmin Tuomas. Juoruista ei ollut taas väliä. Ne eivät hävittäneet yhtään kolikkoa hänen kaapistaan. Antaa vain soida! Isontalon vainiot siitä huolimatta yhä vain laajenevat, aina vaan uusi talo liittyy taloon ja pellot kasvavat, niin että kuuluu.
Ja Isontalon naispalvelijat ovat lukuisat. Kokonainen valikoima. Aina hän onnistuukin saamaan semmoisia, joissa oli jotain viehätystä. Emäntä mukisee, että muka liikaa on naisväkeä talossa. "No, kyllä niitä tällaisessa talossa saa olla, komeampaa on ja vähemmän emännällä vaivaa". »Minä vaan en niin paljon palvelijoita pitäisi". »Mutta kun minä pidän, niin pidän ja sillä hyvä". Sen perästä ei emäntä puhunut palvelijoista.
Isotalon suonissa kiehui ja kihelmöi. Annan suhteen tuntui olo jotenkuten epävarmalta. Tuomas on ottanut rengin vaanimaan ja vahtimaan. Ottakoon. Jos Anna osaa oikein järjestää, niin ei ole hätääkään. Jollei sattumalta sattuisi tapaamaan.
Siitäkö se nyt kiusan heitti! Voisiko Anna käydä hänen kotonaan? Mahdotonta. Muutenkin piikaiset pitivät toisiaan varalta. Olkoon, menköön, käyköön kuinka tahansa! Ei auttanut pelkääminen, kun oli pelin kerran aloittanut.
Isotalo lähti verkalleen kävelemään Isonniityn tiheään vesaikkoon odotellakseen siellä Annaa.