VIII.
Keskikesä läheni.
Tuomas raatoi suoperkkiollaan varhaisena kesäaamuna. Metsä tuoksui ja kaste kimalteli nurmessa ja puiden lehdillä. Tuuli oli yöllä tyyntynyt ja taivas oli poutaisen kirkas.
Tuomaan päivät olivat hirvittävän pitkiä. Illalla vuoteeseen mentyä ajatukset veivät unen ja aamulla oli varhain noustava, kun uni loppui kesken. Raskaat mietteet raastoivat lakkaamatta.
Ruoka-aikoina liikkui Anna vaieten eikä hänestä mitenkään päässyt selvyyteen, oliko kaikki vielä niinkuin ennenkin vai oliko edes toiveita muutoksesta.
Kun Anna edes muista asioista puhuisi hänen kanssaan. Mutta kun hän yritti keskustelua, vaikeni Anna jonkun sanan sanottuaan ja meni omalle taholleen. Niinkuin olisi pakoon mennyt. Ei vihaiseltakaan näyttänyt, muttei koskaan enää hänelle hymyillytkään.
Ei siis vielä ollut mitään luottamista Annaan. Saattoi vain salaa mielessään hautoa suunnitelmiaan ja laatia kohtauksia Isotalon kanssa.
Tuomas oli ottanut rengin, hiljaisen ja työtä rakastavan miehen, toverikseen. Kävipähän edes verotyöt tekemässä, ettei hänen itsensä tarvinnut. Ja olihan työtä riittävästi Heinämäessäkin.
Janne olikin kelpo mies, johon saattoi luottaa. Kaikessa koetti hän tehdä isäntänsä mieliksi ja aina olisi kovimpaan kohtaan käynyt, jos Tuomas vain olisi antanut. Janne oli kohta huomannut isännän ja emännän epäselvät välit ja alkanut kysyvin katsein seurailla Tuomasta. Ja raskaina hetkinään oli Tuomas vähitellen kertonutkin hänelle, miten asiat olivat, saadakseen hetkeksi helpotusta painaville ajatuksilleen.
Tuomas painaa lapionsa pehmeään mutaan ja istuu lepäämään.
Kun yhdestä seikasta pääsisi selvyyteen, niin olisi helpompi elää.
Selvyyteen siitä, oliko jo mitään pahempaa tapahtunut ja oliko Anna jo
Isossatalossa palvellessaan ollut semmoinen.
Jokin aavistus pani hänet kaikista vastustelemisista huolimatta uskomaan, että Anna oli jo langennut. Sitä kai todisti Annan käytöskin. Silmiin se ei enää uskaltanut vapaasti katsoa.
Tuomas ihmetteli mielentilaansa. Viha oli hänessä muuttunut kaihertavaksi ikäväksi. Anna tuntui rakkaammalta kuin koskaan ennen. Olisi tahtonut häntä aina sylissään soudatella ja puhua helliä sanoja, olla hänen lähellään. Mutta Annahan ei sitä tahtonut. Ei vaikka kuinka olisi pyytänyt. Aina oli sillä se kiireensä ja tavalliset estelynsä.
Jos Anna lupaisi muuttua, vaikkei tunnustaisikaan, tahtoisi hän kaiken entisen heittää mielestään ja aloittaa uutta elämää. Miksei hän sitä voisi tehdä edes hänen mielikseen. Sanoisi, lupaisi, vaikkei sitten lupaustaan pitäisikään. Olisipahan mielelle helpotusta sekin.
Tuomas huomasi aamiaisajan olevan jo ohi luiskahtamassa.
Pitäisi kai sitä syömään, vaikka ruoka ei nykyään maistunutkaan… Olisi siinä perkkio semmoinen, että kerran se vaivat korvaisi, kun jaksaisi kuntoon saada.
Tuomas katseli pitkiä, lihavanmutaisia sarkoja, mutta mieli ei syttynyt enää työnilosta niinkuin ennen.
Siinähän se on. Tekee häntä minkä jaksaa. Perkatkoon poika loppua. Poika! Pikku Matti! Sitä hän ei taaskaan ollut muistanutkaan. Olihan se vielä hänellä, oma poika. Sitä ei kukaan voisi häneltä riistää.
Tuntui keveämmältä sitä ajatellessa.
Pian poika ylenee ja varttuu mieheksi. Yhdessä silloin työssä käydään, yhdessä kaikki suunnitellaan ja yhdessä työnilot nautitaan.
Tuomaan köyristynyt vartalo oikeni ja astuntaan tuli reippautta.
Olihan siinä vielä yksi hänen maailmansa särkymättä jälellä. Ja sen eteen kannatti miehen elää kaikesta huolimatta.
* * * * *
Aamiainen oli jo syöty, kun Tuomas perkkiolta palattuaan astui tupaan.
Janne oli verotyössä ja Anna oli mennyt kylään.
— Mihin? kysyi Tuomas istuutuen aterialle.
— Ei tuo sanonut, virkkoi Iida soudatellen Mattia kehdossa.
— Kävikö täällä Isotalo? kysyi Tuomas epäluuloisesti tytöltä.
— En minä ole nähnyt.
Tuomas söi vaieten.
Mihinkähän se nyt…? Jokohan olisi taaskin…? Ei voinut ajatella ajatustaan loppuun. Outo ikävä riipaisi taas sydänalassa, niin että syönti keskeytyi.
Onpa saattanut asiaakin olla. Täytyyhän sitä joskus kylässäkin…
Tuomas täytteli piippuaan katsellen poikaa kehdossa. Miten se oli herttainen ja soma. Osasi jo odottaa isää kotiin ja heti polvelle kapusi, kun tupaan tuli. Jokelsi ja katsoi luottavasti silmiin. Ei tiennyt vielä mitään pahasta maailmasta.
— Eihän se vaan sairas liene? arveli Tuomas tytölle.
— Ei suinkaan. Nousi varemmin tänä aamuna, niin nukkui nyt siihen.
— Iidakin pitäisi sitten vaan hyvää huolta tuosta pojasta, virkkoi
Tuomas ulos mennessään.
* * * * *
Herättyään ruokaunestaan meni Tuomas tupaan. Anna oli jo palannut kylästä ja laulahdellen liikkui askareissaan. Tuomaskin sai häneltä ystävällisen katseen.
— Jos minä toisin kahvia sinne suolle, virkkoi.
— Minulleko?
Anna helähti nauramaan.
— Kenelle minä nyt muille… Sinulle tietysti, jos tahdot.
— Hyvähän se olisi. Väsymys tahtoo väliin tulla, vaikkei ennen väsyttänyt.
Iida oli vienyt pojan ulos tuvasta ja Anna oli Tuomaan kanssa kahden.
— Mikä sinua nyt väsyttää pahemmin kuin ennenkään, virkkoi.
— Etköpä tuota tietäne… muuten vain kyselet. Apea mieli se voimat vähentää.
— No ainako sinä vain sitä yhtä ja samaa. Ja on siinä mies, kun ei lakkaa turhia mielessään kuvittelemasta.
— Kyllähän lakkaisi, kun vain voisi. Enkähän minä mitään uskoisikaan semmoista, kun sinä olisit ystävällisempi minulle, mutta kun…
— Eihän sinulle uskalla olla edes ystävällinenkään, virkkoi Anna istuen penkille.
— Mitä sinä puhut? Uskalla? Kyllä sitä… kun sinä vain edes kerrankaan…
— Ethän puhu edes mitään.
— Mitä minä osaisin puhua, kun…
— Sitä yhtä ja samaa. Saisit sinä sen jo mielestäsi heittää.
Anna oli noussut ja ikkunaan nojaten katseli ulos. Tuomas tuli ja laski epäröiden kätensä hänen vyötäisilleen.
— Olisit kerrankin hyvä minulle… minullekin… etkä olisi aina niinkuin jostain nyreissäsi. Puhuenhan asiat paranevat. Jos mitä olisikin, niin enhän minä niitä muisteleisi, kunhan lupaisit tästä lähtien olla…
— Niin, niin… sitä se taas vain jauhaa…
Jos olisi ja jos olisi… ja lupaisit… lupaisit… Mitä minä lupaisin!
Anna koetti saada ääneensä kiukkua, muttei väistänyt Tuomaan hyväilyä.
Tuomasta huumasi nuoren vartalon verevyys ja pehmeä kimmoisuus.
— Lupaisit tulla kerrankin minun aittaani, virkkoi hän hiljaa muuttaen ajatustaan.
— Olenhan minä tullutkin.
— Niin harvoin. Tulisit useammin.
— Saanhan tullakin, kun lakkaat luulojasi haastamasta, lupasi Anna.
— Tuletko jo tänä iltana?
— Saanhan tulla, kun puhut muista asioista.
— Mitäpäs tuosta… sovittaisiin kokonaan… autettaisiin uutta elämää.
Iida tuli tupaan ja Tuomaan täytyi lähteä työhön.
— Toisit sitten sitä kahvia… virkkoi ovessa mennessään.
* * * * *
Metsätiellä yhtyi Tuomaaseen Ollilainen, Tuomaan naapuri. Sanoi menevänsä tuohia kiskomaan.
Keskusteltuaan ilmoista ja muista virkkoi naapuri kohta.
— Sinulla ne taitaa olla raskaat päivät elettävänä.
— Miten niin?
— Ka, kun vielä kysyy. Vaimosi ja Isotalon seikkailustahan puhutaan jo yleisesti. Huhuilla on aina hyvät siivet.
— Puhutaan? Kylilläkö?
Tuomaan muoto musteni ja sieraimet laajenivat värähdellen. Tämä oli jotain, jota hän ei ollut ennemmin tullut ajatelleeksi.
— Ei tosin muuta kuin salavihkaa, virkkoi Ollilainen. Mutta salaa ja hiljaisestihan ne juorut kulkevatkin. Kuuluu Isotalo kehuvan Annaa, että on siinä mukava eukko…
— Se niljainen perkele!
Tuomaan täytyi painua kivelle istumaan ja vetämään henkeä. Uusi isku oli tullut aivan odottamatta.
Ollilainen istui vaieten hänen vieressään miettien, mitä sanoisi Tuomaalle. Mikä neuvo olisi paras? Vai eikö mikään. Mitä voisi mies irstaalle vaimolle, joka oli jo mennyt niin pitkälle. Juoruille taas ei mahtanut mitään. Kylän kellot niitä kuljettivat ja ne olivat kaupaksi käypää tavaraa.
— Vai on se konna kehunut vielä… Tulisi nyt tuohon, niin heti kappaleiksi repisin.
Tuomas istui hervahtaneena. Raivon puuska oli mennyt ja mieltä kirveli kiukku ihmisten puheista. Sitä hän ei ollut osannut odottaa. Olisi. Isotalon luullut salaavan, mutta meneppäs nyt itse kehumaan. Ensin varastaa toisen vaimon ja sitten vielä kunnian.
Johtui päivällinen sovinnon yritys mieleen. Sydäntä hiipaisi omituinen kaiho. Siihenkö se nyt katkesikin taas kaikki? Niin lyhyttäkö se olikin? Olisi saanut Ollilainen olla puhumatta koko asiasta. Olisihan edes tänä iltana rakentunut sopu, ainakin ajakseen. Saatana hänen aittaansa menköön, minä vaan en. Isotalon kanssa yhteisellä! Hyi helvetti!
— Eihän se ensimäinen kerta ole, että vaimot sellaisia ovat, jos ovat miehetkin, mutta kyllä sinulla, Tuomas parka, olisi saanut olla parempi vaimo. Sääliksi käy tuommoista miestä…
— Kun eivät edes kylillä puhuisi…
— Sepä se.
— Ei sitä nyt kehtaa enää kenellekään silmiään näyttää, jatkoi Tuomas synkästi.
— No eipä juuri. Kunnia se on miehelle kaikista kallein.
* * * * *
Päivä kallistui illoilleen. Metsästä alkoi kuulua karjan kotiinhuutoja.
Miesten istumapaikan lähellä helähti Heinämäen Annan huuto.
— Tui Omenaisen, tui Kirjokaisen…
Siinä jo ilmestyikin polulla, kulkien vähän alempaa miesten ohi.
— Siinähän se nyt meni… Olisi tuolla ulkonäköä, kun olisi ihmistapoja, virkkoi Ollilainen.
— Näöllään tuo taisi minutkin lumota. On kaunis kuin saatana! Tekisi niin mieleni ottamaan hänetkin kiinni ja paiskaamaan tuohon kiveen niin, ettei ikinä nousisi!
Tuomas nousi ja painui suotielleen. Ollilainen seurasi hänen kintereillään.
— Kuulehan!
Tuomas seisahti.
— No mitä nyt?
Sitä vain, että parasta se olisi sinulle, kun muuttaisit muille maille.
Möisit torppasi ja tavarasi ja painuisit pakoon pahoja ihmisiä.
Vai pakoon… eikö niitä muualta löytyisi… Ja eikö paha löytäisi pahaa, vaikka maailman ääreen muuttaisi.
— Onhan se niinkin.
Ei muuta kun saisi lyödä liiskaksi semmoiset!