X.

Hiljainen, kesäinen sunnuntai.

Taivas kaareutui kirkkaana ja vilpoinen tuuli veteli juovia järven selkiin. Tuomas istui veräjäpuulla Heinämäen pellon laidassa ja katseli edessään lainehtivaa ruispeltoa.

Nyt se jää toiselle tuokin. Mitähän isä sanoisi, jos eläisi? Ja äiti?
Sanoisivatkohan: Suotta jätit. Olisit pysynyt vanhoilla juurillasi.
Mutta eihän hänellä oikeastaan mitään juuria ollutkaan. Vieraassa
maaperässähän hän eli. Toisen maata. Ikuisen vihamiehen ja häpäisijän.
Jääköön toiselle!

Täytyi päästä omalta pohjalta yrittämään ja näyttämään, mitä saisi aikaan. Varmaan se huoliakin huojentaisi. Ja olihan siinä vihdoin pojalla oma pohja, jolta sopisi jatkaa. Ei yhtään kaihoa eikä koti-ikävää saa tulla, ei vaikka…! Kauniimpi on siellä paikkakin.

Tuomas käveli pihaan.

Mitähän tuosta nyt Anna sanonee? Ilostuukohan? Kun ihastuisi, kapsahtaisi kaulaan ja sanoisi, että elä milloinkaan enää muistele… Minä koetan olla hyvä ja uskollinen emäntä Nuotioniemessä. Jopahan se niin sanoo!

* * * * *

Tuomas astui tupaan. Permannolle oli levitetty koivunlehtiä ja horsmia kuivamaan. Anna nukkui tuoksuvilla lehdillä. Vanha Könniläinen löi keskipäivän tunteja.

Tuomas aprikoi, menisikö vielä ulos vai istuisiko odottamaan Annan heräämistä. Siihen painautui Annan viereen lehdille. Saisi siinä salaa häntä katsella. Tuomaan sydänalassa hiipaisi outo rakkauden jano. Miten kauan siitä olikaan, kun hän oli vaimoaan hyväillyt? Tuntui niinkuin olisi ollut määrättömän kauan.

Annan rinta kohoili tasaisesti ohuen puseron alla. Kiinteän rinnan kuultava iho näkyi kaula-aukeamasta. Toinen käsi oli pään alla ja toinen vapaana valui vartalolla. Pyöreä, täyteläinen käsivarsi ja kiinteä, kuultavahipiäinen rinta puseron alla.

Tuomaan teki mieli laskea kätensä hiljaa ja hyväillen Annan käsivarrelle, mutta pelkäsi herättävänsä hänet. Tuomas vain janoten katseli muistamatta mitään, näkemättä mitään muuta kuin täyteläisen vartalon, pyöreän käsivarren, hohtavat posket ja rinnan tasaisen aaltoilun.

Uusi polttava kaipauksen tunne värisytti Tuomasta. Mitähän se oli? Aistien kaipuutako vai ystävyyden tarvetta! Olisiko se ollutkaan mahdollista hänelle tuon nuorekkaan olennon omistaminen? Oliko se tosiaankin häntä varten? Tällaisen jäykän ja järeän, työssä kovettuneen, vaivoissa vanhettuneen…? Mitä hän rakkaudella, tämmöinen!

Kurkkua kuristi yksinäisyyden tunne, katkera, selittämätön kaipaus.
Kuristi niinkuin olisi itku ylös pyrkimässä.

Hänenhän sen pitäisi olla, vaikkei ollut. Hänellehän sen, tuon tuossa, tulisi osoittaa rakkautta, vaikkei osoittanut.

Tuntui kuin Isotalo olisi vieressä nauraa höhöttänyt ja kurkottanut niljaisia käsiään Annaa kohti.

Minun se on. Minulle sen posket punehtivat ja silmät loistavat. Minulle kupertuvat poskien hymykuopat ja minä sen omistan — ruumiin. Muulla ei ole väliäkään!

Taaskin salpasi Tuomaan hengityksen paisuva viha, niinkuin oli sadat kerrat ennenkin salvannut.

Tätä hirveätä helvetin tuskaa!

Anna heräsi ja katsoi ihmetellen Tuomaaseen. Lienevätkö Tuomaan kasvot olleet vihasta vääristyneet, koskapa Anna kirkaisi.

— Hyi! Mitä sinä siinä…?

Ja aikoi ponnahtaa ylös.

— Kuulehan, älähän..! Olisit nyt siinä vielä hetken.

Tuomas koetti hapuilla Annaa syliinsä, mutta Anna pyörähti penkille istumaan.

— Kun ihan säikähdin.

— Minuako?

— Niin.

Tuomaskin istui penkille ja näytti alakuloiselta. Hetken perästä virkkoi.

— Mitäs sinä siitä sanot, kun Nuotioniemi on nyt meidän?

— Mitä?

— Että minä olen nyt Nuotioniemen isäntä.

— Mitä sinä nyt horiset? kysyi Anna ihmetellen.

— Että minä ostin sen… usko, jos tahdot. Tuoss' on kauppakirjat.

Tuomas heitti Annan syliin tukun papereita ja siirtyi lähemmäksi istumaan. Koetti hymyillä sanoessaan.

— Ja sinä olet nyt talon emäntä.

Ihmetellen katseli Anna vuoroin Tuomaaseen ja papereihin.

— Mutta ethän sinä ole mitään ennemmin puhunut.

Tuomas hytkähti. Hyville mielinpä taisi käydä.

— Eihän sinulle ole saanut mitään puhutuksi, kun aina kierrät ja kaarrat. Olen sitä jo monta päivää miettinyt, ja kun kuulin, että Heikki myy talonsa, niin menin kuulemaan ja nyt ne on kaupat tehty.

— Johan sinä nyt olet aivan hassuna, ihmetteli Anna.

— Vai hassuna. En minä ikääni toisen maata rupea viljelemään. Ja semmoisen miehen kuin Isotalo.

— No ihanko sinä tosissasi?

— Ei siinä ole yhtään leikkiä.

— Mutta mihin Heinämäki jää?

— Se myydään.

— Ole hulluttelematta.

— No mitä me muutakaan sillä…

— Ja millä sinä talon maksat?

— Työlläni.

— Taitaa olla huono maksaja.

— Se on ainakin minun mielestäni luotettavin.

Anna mittaili Tuomasta silmillään.

Tuoko tuossa jaksaisi taloa pystyssä pitää? Ja miten se on vielä innoissaan. Anna purskahti nauramaan.

— Mitä sinä naurat?

Tuomaan kasvot synkkenivät.

— Pilkkanaurullako sinä vain kiitätkin minua!

— Enhän minä, mutta…

— Naura vain, ainakaan Isotalo nyt ei enää naura!

Tuomas meni ulos mieli kuohuen.

Näinkö se taas kaikki kävikin? Näinkö taas hänen suunnitelmansa raukesivat? Turhaa, turhaa kaikki!