XIII.
Tuomas kantoi hakametsästä juhannuskoivuja, pystytteli niitä kuistiin, portaiden eteen ja tupaan. Siinä puuhatessaan uutta kotia juhlakuntoon näytti tyytyväiseltä. Hymykin pilkahti joskus silmäkulmassa.
Annakin laulahteli iloisesti. Tuomaan mielestä oli kuin muuttunut viime päivinä. Tuli usein kysymään asioista, joita ei arvannut voivansa yksin päättää, ja puhelikin väliin milloin mistäkin.
Päivä paistoi kirkkaasti. Nuotiojärvi kuvasteli saariaan ja rantojaan tyvenessä pinnassaan. Käet kukahtelivat järven takana.
Tuomas katseli tyytyväisenä ympärilleen. Talo oli juhlakunnossa. Rakennukset oli Tuomas edellisellä viikolla panettanut punamaaliin ja siistinyt aitoja kartanon ympärillä. Nuotioniemi ei ollut koskaan näyttänyt niin hauskalta kuin nyt, eikä tuntunut enää yhtään vieraaltakaan. Heinämäki tuli enää harvoin mieleen.
Tuomas kepsakehteli tyytyväisenä pihamaalla.
Jopa tämä nyt näyttää hauskalta. Kartano punottaa järvelle kuin herrastalot ja kivettömät pellot ovat kirkkaalla oraalla. Veti kuin vetikin se talon osto. Kun vain Anna nyt kaiken tämän huomaisi. Ja olihan Anna huomannutkin, miten hyvä koti hänellä nyt oli. Heräävää kunnianhimoa se hiveli, kun kylällä kiitettiin ja palvelijat sanoivat emännäksi. Ei kehdannut olla kiittämätön Tuomaallekaan, vaan puheli niinkuin entisinä aikoina ja välistä polvellekin istui ja aittaan tuli iltasin.
— Muuttunut on, arveli eräänä päivänä Tuoma Jannelle, kun olivat kahden samalla työmaalla.
— On sen kun on, arveli Janne, joka oli salaa seuraillut emäntänsä liikkeitä.
— Miten niin?
— Siten vain, ettei se nainen niin pian jätä huonoja tapojaan.
Pitemmältä ei puhunut huomioistaan. Puhuisipahan toiste. Tuomas oli sen päivän allapäin, mutta illalla jo Anna hänen mielensä kevensi.
Ja nyt oli juhannus, kesän kerkein hetki. Eipä sopinut murjotella. Onhan Anna voinut heittää jo kokonaan Isotalon mielestään, koskapa muutenkin on muuttunut. Ja jos tuo nyt jo taivahinen auttaisi, ettei enää koskaan… Palaisi rauha taloon ja muuttuisi elämä siedettävämmäksi.
Anna kulki pihamaan poikki. Seisahti ja näytti hieman levottomalta.
— Menetkö sinä kirkkoon? kysyi Tuomaalta, joka liiterin ovella asetteli valjaita korjuuseen.
— Niinhän olen aikonut. Tuletko sinä?
— En minä nyt… sitten toiste… en taida olla oikein tervekään.
— Saisihan jäädä minultakin, vaan olisi asioita.
— Kylvyn jälestäkö menet? kysyi Anna.
— En tuota vielä osaa sanoa.
— Mutta niinhän eilen sanoit. Minä jo eväätkin laitoin. Nurmi-Juhana saa tulla soutajaksi. Kuuluisi Iidankin mieli tekevän kirkkoon.
— Saahan lähteä, jos haluttaa. Pitänee tästä sitten minunkin…
— Onhan se yöllä viileämpää kävelläkin, toimitti Anna mennessään.
Mitähän se nyt niin toimittaa menemään? Aikoisikohan itse kylään, kun niin… pelkää, etten muuten päästä…
Tuomas oli kylpenyt ja pukeutunut ja laskeutui rantaan, jossa Nurmi-Juhana oli jo häntä odottamassa. Janne pyörähti rantatielle hänen jälkeensä.
— Kuulkaahan, olisi vähän asiaa…
— No mitä nyt?
— Sanoa tuo pitänee, vaikkei oikein sopisikaan, mutta…
— Mitä?
— Kuulin kun Anna laittoi tuon Juhanan pojan sanomaan Isotalolle, että nyt sopisi tulla, kun Tuomas menee kirkkoon.
Tuomas hätkähti.
— Valehtelet nyt varmaankin!
Janne katsoi ihmetellen isäntäänsä ja virkkoi.
— Ei ole valhetta, satuin kuulemaan, kun toimitti pojan menemään. Ei sitä siltä tarvitse uskoa, jollei tahdo.
Tuomaan juhla-ilo särkyi. Uhkaavana hän kääntyi menemään pihaan, mutta pysähtyi virkkaen Jannelle.
— Minä käännyn tuolta jonkun matkan päästä takaisin… Olehan saapuvilla, jos tarvitaan, mutta salaa, ettei Anna huomaa.
* * * * *
Tuomas oli kääntynyt takaisin ja palasi metsätietä kartanoon.
Ruumiiseen oli laskeutunut painava väsymys ja polvet horjahtelivat.
Povessa kyti mieliharmi hiljaisena lieskana syttyäkseen mielettömäksi
raivoksi.
Miten kavala saattoi Anna sentään olla! Ja miten iljettäviä juonia ja kohtauksia se järjesti hänen selkänsä takana ollakseen edessäpäin hänelle liukas ja lipevä, kuin ei enää mitään olisi tapahtunutkaan.
Kartano nukkui. Väki oli lähtenyt kokkotulille ja päivätyöläiset kotiinsa. Karjatarhassa kierteli lehmisavu rauhallisena ja kellokas märehti veräjällä. Jostain kaukaa kuului harmonikan alakuloinen sävel.
Tuomas seisoi tuvan portailla liikahtamatta. Outo tunne niinkuin suuri hätä värisytti häntä.
Jos Anna ei käskenytkään Isotaloa tulemaan, jos kielsi, mutta Janne ei oikein kuullut. Jos Anna ei sitä tahtoisikaan, vaan ainoastaan välien selvitykseksi keskustella, mutta Isotalo saattoi vaatia, ahdistaa. Hänen täytyy mennä auttamaan.
Porstua kamarista kuului ääniä. Tuomas kääntyi ja huomasi Jannen viittovan hänelle porstuan ylisiltä.
Tuomaan suu vääntyi itkun sekaiseen nauruun.
Vai Anna ei tahtoisi…! Ja hän muka auttamaan…! Nopealla liikkeellä veti hän kengät jaloistaan ja kiipesi hiljaa porstuan välikölle.
— Täällä on laipiossa pieni luukku, jota eivät huomaa. Siitä kuulee ja näkee hyvin, neuvoi Janne. Mutta liikkukaa hiljaa.
Tuomas meni osoitetulle paikalle.
Laipiossa oli käden levyinen aukko, jota sisällä olijain oli vaikea huomata. Tuomas laskeutui multimukselle ja painoi kasvonsa aukkoon.
Siellä se oli Isotalo ja Anna hänen polvellaan.
Tuomas tarttui päähänsä. Tuntui kuin joku olisi iskenyt siihen. Pimeni silmissä ja suonet takoivat.
Että hänen piti vielä joutua kaiken näkijäksi ja todistajaksi! Mitä, mitä nyt tapahtui?
Anna riisuutui ja meni vuoteeseen. Isotalo seurasi häntä silmät palaen.
Tuomas kivettyi. Kaikki tunteet katosivat hetkeksi ja hän tunsi vaan hengityksensä raskaan, huohottavan käynnin. Yksi tunne oli vain jälellä. Laskeutua alas ja lopettaa saastaiset siihen paikoilleen! Ei yhtään armoa! Loppu-ikä menisi raudoissa, mutta koston pitäisi tulla veriseksi ja hirvittäväksi!
Kylmä hiki tippui hänen otsaltaan.
Tuomas hoiperteli alas väliköltä. Suonet olivat laanneet lyömästä, mutta nyt ne jo löivät jälleen mielettömästä raivosta.
Tuomas tempasi kirveen porstuan seinältä. Räsähtäen halkesi kamarin ovi ja Tuomaan kirves jo kohosi murskatakseen vuoteessaolijat, jotka kauhu kivetytti paikoilleen.
Janne oli hypähtänyt nopealla liikkeellä ovelle ja tarttui takaapäin kirveeseen.
— Tuomas! Varo verityötä!
Isotalo pakeni, Anna kintereillään.
Tuomas karjahti kuin haavoitettu eläin, muttei lähtenyt pakenevien jälkeen. Saatuaan jälleen kirveen, jonka Janne oli nostanut naulakkoon, syöksyi hän kamariin.
Sänky pirstoutui. Jokaista iskua seurasi karjahdus, joka muistutti haavoitetun pedon raivoa. Pöytä halkesi ja lensi rämähtäen porstuaan. Isotalon vaatteet ja kengät silpoutuivat huimasti heiluvan teräksen alla.
Vihdoin horjahti Tuomas voimatonna porstuan kynnykselle ja purskahti hillittömään itkuun.