XIV.
Isotalo paisutti voimatonta vihaansa. Oli kiertänyt pitäjällä ja saanut ostetuksi muutamia Tuomaan velkoja itselleen. Päätti panna ne heti uloshakuun. Oli pyytänyt Nuotio-Heikiltäkin Tuomaan velkakirjaa ostaakseen onnistumatta aikeessaan. Nuotio-Heikki oli kironnut ja käskenyt mennä hiiteen. Olipa vielä haukkunut Isotalon hyvänpäiväiseksi.
Isotalo kiehui vihasta.
Ensikertaa hänen aikeensa jäi onnistumatta. Ja ensi kertaa häntä vastustettiin. Tuomas sai rauhassa viljellä taloaan, vaikka Isotalo oli sen jo ajatuksissaan liittänyt viljelyksiinsä.
Tuomaalla oli paikkakunnan parhain kalaranta, monta apajakertaa ja sitä Isotalo parhaiten oli himoinnutkin. Se jäi nyt saamatta. Tuomas oli myynyt Heinämäen häntä kuulematta ja siihen täytyi tyytyä, vaikka kirvelikin. Oli pahuksella sellainen vuokrasopimus, niin minkäs teki. Ja vieläkin. Tuomas saattoi vaania hänen henkeään. Olisi varmasti silloin jo tappanutkin, jollei toinen tarttunut kirveeseen.
Isotalo seisoi rannalla ja katseli Nuotioniemeen, joka näkyi laajahkon lahdelman takaa. Punainen kartano peltojen keskellä kuvasteli tyveneen veteen… Punainen kartano ja laaja, rehevä ruispelto.
Se oli kuin helvetti siinä silmien edessä. Kun olisi sen saanut hävitetyksi keinolla millä tahansa. Keräämillään Tuomaan veloilla voisi hän korkeintaan hävittää siltä irtaimen, mutta talo jäisi sille koskematonna käsiin. Pian se uuden irtaimiston hankkisi. Hänen täytyy vielä koettaa Nuotio-Heikkiä taivutella. Jos ei muuten, niin juottaa se pökkelö hutikkaan ja saada silläneuvoin Heikiltä velkakirja.
Isotalo naurahti hyvillään mielestään oivalliselle keksinnölleen ja läksi kävelemään pihaan. Meni kamariinsa, avasi kaapin ja kumosi täyden konjakkilasin.
Heh… eipä se enää karvastellut edes kurkkuakaan. Pitäisi saada pirtua.
Emäntä, laiha ja surkastuneen näköinen olento, tuli kamariin.
— Minulla olisi sinulle pyyntö, virkkoi emäntä arkaillen.
— Mikä?
— Että lakkaisit vihdoinkin himoitsemasta toisen omaa. Sanovat sinun Nuotioniemen taloa sillä silmällä katselevan. Ei siitä hyvää koidu, saat uskoa. Kirousta vain.
— Pidä suusi… Sinuun ei kuulu minun asiani. Eikä minuun kenenkään kirot pysty.
— Saisit kumminkin kunniasi vuoksi… joka paikassa jo puhutaan sinusta…
— Kuka puhuu, sinäkö?
— En minä, vaan…
— Mene helvettiin! Minua ne puheet eivät liikuta.
Emäntä nousi ja seisahti ovelle.
— Siellä on Vehka-Mari lapsensa kanssa. Kysy sinua.
— Mitä se minusta?
— Tietysti pyytäisi apua.
— Minulta… Menköön vaivaistaloon.
— Mutta… se sanoo lapsen olevan sinun.
— Menköön tuhannen tervoihin kakaroineen! Kaikkia mieronkiertäjiä tässä…
— Pitänee sitten minun auttaa häntä, kun sinä et kajoa.
— Ulos! heti!
Emäntä meni. Isotalo avasi kaapin ja kumosi konjakkilasin, toisen ja vielä kolmannenkin.
Vai minun lapseni… kuka heistä tietää mitä ne on… ja kuka on.
Kunhan kerjäävät.