XVI.
Tuomas oli vielä toivonut joskus hiljaisina yönhetkinä valvoessaan, että hänen ja Annan välit muuttuisivat, joskaan ei ennalleen, niin ainakin siedettävämmiksi. Hän olisi vieläkin valmis omasta puolestaan anteeksi antamaan, jos vain tietäisi, että Anna ei enää ajatellut Isotaloa ja tahtoisi vastaisuudessa olla uskollinen hänelle. Ja kun varmasti tietäisi, että poika oli hänen.
Siinäpä se taas oli! Mistä sen tietäisi?
Hän olisi kumminkin valmis uskomaan, jos Anna katuisi ja vakuuttaisi, että ainakin poika oli hänen. Kun saisi edes senverran sopua syntymään, että saisi puhua pojasta Annan kanssa, saisi kuulla sen vakuuttavan.
Jäisi edes se maailma särkymättä.
* * * * *
Mutta se särkyi ennen kuin Tuomas aavistikaan.
Heinäväki oli muuttanut järven takaiselle Takamaan niitylle, jossa aiottiin viipyä viikko yhtämittaa kotona käymättä. Anna oli jäänyt niin kuin muulloinkin kotiin ja kaikki muu väki oli ulkoniityllä.
Muutamana iltana katkesi niittokoneesta joku osa ja Tuomaan täytyi lähteä kotiin sitä korjaamaan.
Soudellessaan johtui Tuomaan mieleen mennä salaa kotiin. Saisipahan nähdä, oliko Anna yksin kotona.
Tuomas veti venheensä rantapensaikkoon ja kiersi kartanon taitse pihaan.
Tuvasta kuului hiljaista puhetta. Tuomas hiipi tuvan avonaisen karsina-ikkunan alle ja jäi kuuntelemaan.
Siellä se oli taas Isotalo!
Tuomaan teki mieli katsomaan, istuiko Anna hänen polvellaan. Pikku
Matti kuului juoksentelevan tuvassa nauraen ja loruten.
— Vieläkö Tuomas vaan pitää tuota poikaa omanaan, kuului Isotalo kysyvän.
— Tietysti. Mitäpä se siitä nyt osaa epäillä.
— Osaisi vikkelämpi mies, mutta mitä nyt sellainen kuin Tuomas.
Näkeehän tuon jo silmistäkin.
— Ja onhan se muutoinkin sinun näköisesi, kuului Anna sanovan.
Isotalo nauraa hohotti.
— Tulehan isäsi polvelle, poika. Pian sinusta mies tulee ja näytäkin silloin, että olet isäsi poika, etkä mikään nahjus.
Uusi naurun räjähdys, jota Annakin kuului säestävän.
Tuomaan silmissä pimeni. Hammasta purren täytyi hänen hillitä itseään.
— Nyt minun jo täytyy mennä ajamaan kaljaa kotiin, kuului Anna sanovan.
— Et nyt menisi vielä, kuului Isotalo estelevän.
— Täytyyhän minun. Tulethan yöksi tänne… minua niin peloittaa yksin.
— Tulen tietysti. Pitänee tästä sitten minunkin verkon laskuun…
Isotalo kuului poistuvan.
Hetkisen jälkeen Tuomas kiersi pihaan ja meni tupaan.
Anna hätkähti, vuoroin punastui ja kalpeni.
— Mistä sinä siihen ilmestyit? kysyi Tuomaalta.
Tuomas seisoi vaieten ja uhkaavana kuin vuori ovensuussa. Pikku Matti huomattuaan hänet kirkaisi ilosta ja juoksi vastaan syliin pyrkien.
Tuomas sysäsi pojan luotaan. Poika katsoi ihmetellen ja purskahti itkuun.
— Kävikö täällä kukaan? kysyi vihdoin Tuomas.
Anna epäröi hetkisen.
— Ei, en minä ole nähnyt.
— Valehtelet, saatana!
Anna horjahti istumaan. Mitä nyt seuraisi hänelle. Tuomas seisoi uhkaavana, kasvoiltaan hirveänä keskilattialla.
Poika pyrki uudelleen isän syliin.
Tuomas räjähti nauramaan.
— Mene vaan Isotalon syliin, porton sikiö!
Anna purskahti rajusti nyyhkimään. Poika riensi katkerasti itkien äitinsä luokse.
Tuomas horjahti kuin ankaran iskun satuttamana. Hetkisen ponnisteltuaan vastaan yllätti raju nyyhkytys hänetkin. Pojan suru koski häneen. Isä ei ennen ollut milloinkaan työntänyt häntä tylysti pois luotaan.
Kolmet itkusta värisevät kasvot, kaksi veriin asti särkynyttä sydäntä.
Tuomas nousi ja tahtoi ottaa pojan syliinsä.
— Isä ottaa pikku Matin.
Anna suojeli vaistomaisesti poikaansa kasvoillaan hätääntynyt avuton ilme.
Tuomas seisoi kivettyneenä. Poikanen ei tahtonut enää isän polvelle.
Painoi päänsä piiloon äidin syliin ja näytti pelkäävän.
Vanhan seinäkellon särähtävät lyönnit kaikuivat tuvassa, johon oli hiipinyt painava hiljaisuus.
Tuomas huokasi raskaasti ja meni ulos. Viimeinenkin toivon kipinä sammui hänessä. Pitkä, loputon yö oli alkamassa.