XVII.
Poutaisen punainen päivä painuu Nuotiojärven taakse ja hetkeksi punaa sammuvat laineet ja voimakkaita tuoksuja hengittävän maan.
Anna istuu rantakivellä ja tuijottaa järvelle. Äskeisen itkun voimakkaat mainingit puistattavat vielä häntä.
Mitä, mitä hän oli tehnytkään Tuomaalle ja — lapselle? Niin, miksei myöskin lapselle. Riistänyt Tuomaalta lapsen, isän oikeuden, ja lapselta isän. Hänkö, hänkö, kurja raukka, oli sen tehnyt!
Anna huomaa nyt vasta rikoksensa suuruuden. Nyt vasta. Kaikki on nyt jo myöhäistä!
Kaikkiko? Sovintoko? Anteeksianto?
Kaikki, kaikki!
Tuomas on äsken mennyt tuon järven yli. Tokko hän enää koskaan palaa? Mitä varten hän palaisi? Yksinäinen mies, jolla ei ole enää vaimoa eikä lasta. Hän on riistänyt itsensä ja lapsen Tuomaalta. Mutta onhan hänellä koti vielä. Mitä hän kodilla, jossa on vieraan vaimo, vieraan lapsi?
Uusi, valtava itkunpuuska värisyttää Annaa.
Miksi hän ei ole ennemmin tätä kaikkea huomannut ja kääntynyt häpeälliseltä, niljaiselta polultaan? Niin, miksi? Ja miksi tämä kaikki, rikollisuuden tunto ja suru siitä, tuli näin yhtäkkiä raastavan voimakkaana? Miks'ei kaikki saanut olla niin kuin ennenkin?
Ei ei! Ei niin kuin ennen!
Mitä mahtoikaan Tuomas nyt tuntea? Hetki sitten takoi pajassa hehkuvaa rautaa. Takoi uhkaavana, niin kuin olisi alasimella nähnyt kotinsa häpäisijät ja tahtonut ne siihen musertaa. Tuosta souti järven poikki. Tokko koskaan palannee?
Kun palaisi ja antaisi vielä kerran kaikki anteeksi. Muttei anna Tuomas. Ei usko enää naiseen, joka on kotinsa ja miehensä häpäissyt. Ei varmaankaan usko, vaikka kuinka vakuuttaisi ja lupaisi muuttua jälleen ihmiseksi.
Kaikki, kaikki on mennyttä!
Mikä hänet saikin näin pitkälle menemään rikollisuudessaan? Näin pitkälle! Oliko hän, Anna naurahti katkerasti, parempi avioliittoon mennessään? Isotalon viettelemä ja raiskaama. Isotalon jalkavaimo! Ei sen parempi.
Mutta mikä hänet sai jatkamaan semmoista elämää? Miks'ei hän ennemmin huomannut iljettävää rikostaan ja Tuomaan kauheita kärsimyksiä? Niille hän oli vain nauranut. Nauranut ja pilkannut Tuomasta.
Verikö vaati rikosta jatkamaan, olemaan uskoton Tuomaalle? Ja valehtelemaan, peittelemään! Miten iljettäväksi hän oli saattanut tullakin!
Anna muisti jotain ja punastui häpeästä. Hän oli raskaana. Eräänä päivänä oli hän tuntenut uuden elämän liikahdukset, muttei silloin vielä osannut ajatella sen pitemmälle.
Mutta nyt! Häpeä tulisi vain jatkumaan. Vielä toisen lapsen tulisi hän synnyttämään Isotalolle. Jaksaisiko hän enää kestää tämän häpeän? Ja Tuomas? Hän tietysti ajaa rikollisen lapsineen ulos talosta.
Anna nousi pihaan ja meni tupaan.
Poika nukkui kehdossaan. Pikku Matti raukka. Miten hänen herkkä lapsen mielensä kärsiikään, kun isä ei enää hyväile häntä, vaan sysää pois luotaan.
Anna istuutui penkille ja heilutti kehtoa. Ulkona oli autereinen, lämmin heinäkuun yö.
Anna katseli avonaisesta ikkunasta yöhön. Peloittava yksinäisyys ja raastava suru painoi häntä.
Mikä oli saanut hänet näin yht’äkkiä heräämään? Lapsen haikea suru ja Tuomaan heltyminen nähdessään lapseen koskevan hänen tylyytensä. Miks'ei se tapahtunut jo ennemmin? Tuomas ei olisi saanut tietää mitään ja hän olisi voinut saada häneltä anteeksi uskottomuutensa.
Olisiko se ollut oikein, ettei Tuomas olisi saanut mitään tietää? Ja toinen, vielä syntymätön lapsi? Tätä kauheata tuskaa! Eikö mikään voinut tästä pelastaa? Eikö sekään, ettei hän ollut rakastanut Tuomasta avioliiton jälkeen, tuskin riittävästi sitä ennenkään?
Olisiko hänen tarvinnut mennä Tuomaalle, jos ei kerran todellisesti rakastanut häntä? Mutta hänhän rakasti, vaan kaikki särkyi Isotalon saastaisissa käsissä.
Voi tätä pimeyttä.