XXIII.
Syksyinen ilta hämärtyy. Tuuli repii irti puista kellastuneita lehtiä ja lennättää pitkin alastomia vainioita ja rapakoisia kyläteitä. Harmaista pilvistä putoilee sadepisaroita.
Tuomas on heittänyt hiljaiset hyvästit talolle. Surullinen silmäys on vielä kerran hyväillyt peltosarkoja, aittoja, karjahuoneita ja lämpiävää riihtä peltojen keskellä.
Siihen se nyt jää kaikki, toiselle. Parhaiksi kun ehti kiintyä, täytyy siitä luopua.
Tuomas palaa suoperkkiolta, jossa on käynyt sanomassa hyvästit työväelleen.
— Mihin se isäntä nyt? on kysynyt joku työmiehistä. Sama kysymys on näkynyt kaikkien kasvoilla.
— Hyvin pitkälle matkalle, on Tuomas virkkanut tukahtuneesti ja on pyytänyt Jannen seuraamaan itseään taloon.
— Pidähän huoli sitten kaikesta. Verotkin on käytävä maksamassa ensiviikolla. Suon ympärille saat panettaa uutta aitaa, niin paljon kuin tänä syksynä kerkeää. Saisit tarkkailla kauralatojen kattojakin, vuotavatko. Heinäsuosta tulee hyvä niitty, kun ojitat ja muokkaat kunnollisesti. Pikku Matin torpan palstaan, jos hän sitä kerran tarvitsee, elä kajoa. Kun aika tulee, niin rakennat kartanon siihen. Peltomaat saat pitää puuttomina, niin helpompi on pojan sitten raataa, jos hänestä raatajaa tullee…
Jannesta tuntui helpommalta, kun isäntä näin lähtiessään haasteli ja töitä toimitteli.
Tuomas meni tupaan ja otti pojan syliinsä.
— Pikku Matti raukka… et tiedä vielä mitään… kasva nyt suureksi ja oikein hyväksi pojaksi…
— Mihin isä menee?
— Hyvin, hyvin kauas… Ole hyvä äidille ja… kiitos kaikesta.
Kuumat virrat alkoivat vierähdellä pojan suortuville.
Tuomas meni ulos. Janne seisoi pihamaalla kasvot värähdellen.
— No hyvästi nyt sitten ja kiitos kaikesta.
Miehet puristivat kättä voimakkaasti.
— Onnea vain matkallesi.
— Kiitos. Ja huolehdi pikku Matista.
Tuomas painui rantaan. Anna oli siellä vaatteita huuhtomassa. Tuomas tarjosi hänelle kätensä.
— Nyt minä voin antaa sinulle kaikki anteeksi. Kuolemassa ei saa mitään muistella. Olen varannut sinulle ja lapsillesi riittävän toimeentulon. Hoida hyvin pikku Mattia. Jää hyvästi!
Anna oli ottanut Tuomaan käden omaansa ensin huomaamatta, mitä hän sanoi. Nyt hän jo huomasi. Tuomaan kasvoilta oli veri paennut. Ne olivat kuin palttina.
— Herra jumala! Mitä sinä teet?
Mutta Tuomaan venhe irtaantui jo rannasta.
Jannekin oli kävellyt rantaan ja pyyhkäsi kädenselällä kasvojaan.
— Tuomas… mitä sinä aiot…? Hyvä jumala… Mihin sinä menet…?
— Viimeiselle matkalle taisi lähteä, sanoo Janne. Nuotiokoskesta sanoi laskevansa.
Tuomaan venhe keinuu jo laineilla ja etenee nopeasti Nuotiokoskelle päin.
Anna purskahtaa itkuun, juoksee pitkin rantaa, huitoo käsillään, raastaa hiuksiaan ja vaikeroi.
— Anna minulle anteeksi, Tuomas… anna anteeksi… käänny vielä takaisin… edes hetkiseksi… Ei se käänny…! voi herra jumala!
Anna vaipuu taintuneena rantaäyräälle. Venhe kääntyy jo niemen taakse, josta koski alkaa vetää pauhaavaan nieluunsa.
Kerran vielä nousee Tuomas seisomaan venheessä ja huiskuttaa hyvästiksi kädellään. Sitten katoaa venhe hämärään.