XXIV.
Tuomas souti koskea kohti, jonka kumea kohina jo kuului hänen takanaan hämärtyvässä illassa. Hän tunsi olevansa siinä soutaessaan kuin teräksinen jännitetty jousi, niin kuin tahdoton kappale, jota jokin outo voima veti puoleensa vastustamattomasti.
Anna liikkui siellä rannalla ja väänteli käsiään. Mikä oli Anna? Ja mikä oli tuo talo, jonka rannasta hän äsken lähti soutamaan? Oliko se hänen kotinsa, joka jäi nyt sinne hämärän, pimenevän verhon taakse? Mikä oli koti ja nainen siellä…? Mikä oli se outo voima, joka puristi rautaisilla sormillaan ja veti häntä puoleensa?
Kuolema! Haa, mikä oli kuolema? Pelkäsikö hän sitä?
Tuomas näki itsensä arkussa ja sitten haudassa. Multa kolahti arkkuun ja jostain kuului: Maasta olet sinä tullut. Ja sitten poistui saattajien pieni joukko ja Isotalo nauraa hohotti.
Isotalo! Hän jäisi voittajaksi. Se konna saisi nauraa hänen haudallaan!
Huu, miten koski nyt ilkeästi kumisikin. Pyörre alkoi jo vetää venhettä.
Isotalo voittajaksi! Mitä hän nyt aikoikaan tehdä? Testamentti, hyvästit talolle ja perheelle… pikku Matti…
Koski jo tempoi venhettä, joka oli kääntynyt poikkiteloin perä edelle.
Ei, mutta mitä nyt olikaan tapahtumassa? Mitä?
Tuomas koetti ponnistaa kaikki voimansa päästäkseen johonkin varmaan selvyyteen. Päässä humisi ja ruumis oli kuin raskas kivi. Hän koetti nauraa. Mies tekee päätöksen ja harkitsee nyt sitä, häväisty mies, jolla ei ole kotia eikä perhettä. Nauru tarttui kurkkuun ja käsivarret kävivät voimattomiksi. Venhe ajautui rannalle ja tarttui pyörteen niskassa kivien väliin.
Mitä, mitä tässä nyt tapahtuikaan? Hänenhän piti alas koskesta, miksei venhe jo irtaudu kivestä. Kuka nauroi? Isotaloko? Mitä, eikö pikku Matti kysynyt: Isä, mihin sinä menet?
Tuomaan otsalta tippuivat kylmät hikipisarat. Hän koetti rukoilla, mutta jumala tuntui olevan jossain hyvin kaukana. Hän koetti huutaa, mutta kieli tarttui suulakeen. Päässä jyskytti vain yksi ainoa kysymys: Mitä, mitä tässä tapahtuikaan?
Pakeniko hän elämää, joka oli hänet kummallisiin verkkoihinsa saanut sotketuksi? Tahtoiko hän väkipakolla jättää kärsimysten painon hartioiltaan ja siirtyä suureen tuntemattomaan, olevaisuuden rajan yli? Mitä nyt tapahtuikaan?
Itsemurha!
Salamana välähti se hänen tajunnassaan. Oliko hän jo niin pitkällä?
Kylmä hiki virtasi pitkin hänen ruumistaan. Laine riuhtoi venhettä irti kivien välistä, koski pauhasi kumeasti. Pimeys ympäröi hänet ja niinkuin niljaiset kädet olisivat vetäneet häntä alas kurimukseen. Pimeys ympäröi vielä hänen sairaat ajatuksensakin, mutta tuntui niin kuin jostain olisi alkanut pilkoittaa valoa. Herra jumala, mitä hän olikaan aikonut tehdä? Näinkö hän kantoi kuormaansa? Eikö hänen häpeänsä tulisi näin vieläkin suuremmaksi? Oliko hän mies vai voimaton raukka?
Laine repäisi irti venheen ja pyörre alkoi sitä vetää alas, mutta nyt tunsi Tuomas jo voiman käsivarsissaan jännittyvän. Venhe kääntyi ylös ja ponnistaen äärimmilleen sai hän sen nousemaan.
Tumman metsän takaa pilkahti tähti. Se oli kuin jumalan silmä. Äsken oli hän huutanut jumalaa, muttei saanut vastausta. Tähden tuike oli kuin vastaus. Jumala tuntui lähenevän.
Koski veti venhettä nieluunsa, mutta käsivarsien voima vahveni. Vielä hetkinen ja hän oli pelastettu jostakin hirveästä, joka nyt värisytti sitä ajatellessa.
Venhe keinui jo laineilla. Kosken humina kuului jo kauempaa. Tuomas ei tullut ajatelleeksi, mihin hän souti, kunhan souti vain. Päässä ja jäsenissä tuntui kummallinen raukeus. Airot putosivat hänen kädestään ja venhe jäi keinumaan laineille. Tuomaan raskas pää painui polvien varaan.
Kuinka kauan hän aalloilla ajelehti, ei hän tietänyt. Kun venhe kolahti rantaan ja hän nosti päätään, valkeni jo aamu. Tuomas huomasi, että laineet olivat tuoneet hänet kotirannalleen.
Saatuaan venheen maalle ja noustuaan rantatielle, näki hän, kuinka nouseva aurinko tervehti häntä. Silloin tunsi hän, niin kuin outo painajainen olisi hänestä hävinnyt tiehensä.
Hän seisoi siinä omalla pellollaan. Hän olikin vielä elossa.
Hetkiseksi tuli painava ajatus, että hän oli aikonut häpeäänsä vain lisätä, eikä miehen tavalla sitä kantaa, mutta se häipyi yhtä pian kuin painajainen äsken. Hän tunsi yöllä taistelleensa suuren taistelun, käyneensä kuoleman läpi. Ja niin kuin uudestaan aloittaisi hän nyt elämänsä.
Olihan hänellä vielä jotain jälellä, jos olikin perheensä menettänyt. Olihan maa, jolla hän tässä seisoi, hänen omaansa. Se ei pettäisi häntä ja se kyllä kykenisi parantamaan hänen kärsimyksensä.
Vähitellen nousi Tuomas pihaan.
Vilun väreet karsivat hänen ruumistaan ja jalat tuskin kantoivat häntä. Suonet takoivat rajusti ja päätä huimasi. Oliko se sairaus, joka nyt tavoitti hänet?
Ei tuntunut yhtään pahalta sitä ajatellessa.
Janne seisoi tuvan portailla, kun Tuomas horjuvin askelin tuli pihaan.
Hänen kasvonsa kirkastuivat ja vaieten hän riensi ojentamaan kätensä
Tuomaalle.
Tuomas tarvitsikin tukea. Suonet hänen ruumiissaan löivät yhä hurjemmin ja sairaus tuntui kiertävän kuin myrkky hänen veressään.
Voimatonna painui Tuomas vuoteelle Jannen saattamana. Hän sai tietää, että Annakin oli heikkona sairaana. Kiertäessään rantoja viime yönä mielettömän tuskansa vallassa oli hän aamuyöllä painunut vuoteelle ja jäänyt siihen.