XXV.
Maatessaan sairasvuoteella ja öisin kiemurrellessaan kuumeen kourissa kiusasivat Tuomasta vielä ilkeät harhanäyt.
Hän taisteli kosken kuohuissa ja Isotalo seisoi rannalla rumasti nauraen. Anna ilmestyi siihen hänen vierelleen ja yhdessä he ilkkuivat hänen ponnistuksilleen.
Isotalo oli velastaan ottanut kaikki hänen karjansa ja hevosensa. Ilkkuen ajoi niitä edellään ja veti Annaa kädestä mukanaan. Hän kirosi, muttei voinut mitään.
Ja vielä ilkeämmätkin kuvat piinasivat häntä.
Aamu toi rauhan ja hyvän olon tunteen ruumiiseen.
Se vähensi taudin tuomia tuskia. Sitä mukaa kun hän tunsi ruumiinsa heikkenevän, varmistui hänen suuri ja ihana rauhansa. Hän saattoi jo kaikkea katsella kuin ulkopuolella olijana.
Tuli mieleen siinä vuoteella viruessa, että hän yksin ei ollut kärsimässä elämän oudoista ongelmista. Kaikilla saattoi olla omat salaiset kärsimyksensä, suuremmat tai pienemmät.
Eivätkö he kaikki kantaneet kuormaansa vaieten ja valittamatta?
Ainakin ne, joilla kuorma oli raskain.
Pyrkikö kukaan heistä väkivaltaisesti kuormastaan vapautumaan?
Hän oli pyrkinyt. Pimeys oli ympäröinyt hänet joka puolelta. Miten hän oli niin saattanutkaan…?
Mutta nyt hän oli jo päässyt kaiken yläpuolelle. Hän muuttaisi suureen tuntemattomaan niin kuin mies, eikä niin kuin voimaton raukka.
* * * * *
Laskevan päivän kirkas kajastus tulvahti kamarin ikkunasta sisään ja värähteli sairasvuoteella.
Janne istui vuoteen jalkapäässä. Miehet katselivat siinä vaieten vastakkain. Suuri hiljaisuus ympäröi heitä.
Hetkisen perästä virkkoi Tuomas.
— Sinä tiedät sen testamentin… minä olen muuttanut sitä… Pikku Matti aikuiseksi tultuaan perii talon niin kuin poika ainakin… Eihän pojan tarvitse vanhempien häpeätä kantaa. Sinä saat torpan ja ne muut, jotka olivat pojalle aiotut. Oletko tyytyväinen tähän?
Janne nyökkäsi.
— Kyllä minä taloa hyvin hoidan ja poikaa myöskin, virkkoi Janne.
— Ja sitä… joka tulee… on myöskin hoidettava…
Janne käänsi päänsä hämärään ja pyyhkäsi kädenselällä kasvojaan. Ja laskien kätensä sairaan kädelle virkkoi.
— Kyllä minä pidän huolta kaikesta.
Tuvassa kuului väki asettuvan illalliselle. Anna tuli huoneeseen.
Tuomas ojensi kätensä hänelle.
— Nyt minä vasta lähdenkin, virkkoi hän hiljaa. Tule sinä sitten, kun joudut. Ehkäpä siellä toisessa maailmassa voimme aloittaa uutta elämää.
Anna nyyhkytti.
— Voitko… voitko sinä antaa minulle anteeksi?
Mutta Tuomas ei kuullut enää.
— Anteeksi on antanut… ei sanonut enää mitään muistelevansa, virkkoi
Janne hiljaa.
Huoneeseen oli tullut hiljainen hämärä.