VI
Johannes Ferdinand Böljengögel käveli keväisenä iltana Aleksanterinkatua ja katseli katuyleisön liikehtimistä. Hän oli Honkayhtiön palveluksessa ja tunsi olonsa kaikin puolin mukavaksi. Vaatimattomasta kansakoulunopettajatoimesta oli hän kiivennyt nykyiseen asemaansa ja vuoden siinä menestyksellä toiminut. Joskus, ja varsinkin viime aikoina oli hän tosin saanut sapiskoita toimitusjohtajaltaan, jonka kotkansiimat seurasivat jokaisen lähettinsä liikettä kentällä, varsinkin tarkastajien ja matka-asiamiesten toimintaa. Hän kuului viimeksimainittuihin ja tunsi sen johdosta jo olevansa tärkeäkin ratas koneistossa. Tosin hän oli ihmetellyt onnenpotkausta, joka oli johtanut hänet mainittuun toimeen, mutta viimein hän lakkasi sitä ihmettelemästä ja uskoi omaavansa todella ominaisuuksia, jotka tuon potkun tekivät oikeutetuksi.
Kuten sanottu oli hän saanut muistutuksia milloin mistäkin ja viimeksi — mikä oli ihmeellisintä hänestä — nimensä muuttamisesta. Johannes Ferdinand oli ennen orastanut tukevan nimen, joka oli hänen kotipitäjänsä kirkonkirjoissa merkitty jo monessa polvessa Möttöseksi, ja se tuntui, varsinkin uuteen toimeen päästyä, liiaksi paksulta ja moukkamaiselta. Joku kunnioitettava kansalainen oli hänelle virnaillut, ettei hän pääsisi lähempiin suhteisiin naisväen kanssa, jos ei muuttaisi sukunimeään, Ja Johannes Ferdinand päätti ottaa uudeksi nimekseen Böljengögelin — lausuttava köökelin — jonka arveli olevan kylliksi hienon. Tosin hänen isänsä, joka oli ammatiltaan suutari, kuultuaan pojaltaan nimenmuuttoasian kirosi karkeasti ja käski hänen mennä hiiteen, mutta poika ajatteli, että kyllä se viha lauhtuu, jahka hän ottaa rouvan, jolla on yhtä helähtävä nimi kuin hänelläkin. Muutamilla paikkakunnilla kuitenkin lyhennettiin tuo nimi ja lausuttiin se mukavuuden vuoksi vain köökeliksi. Eivätkä asianomaisen kiukkuiset vastalauseet mitään auttaneet.
Hänen toiminta-alueensa oli Savossa. Väsyttyään yhtämittaiseen suunsoittoon tuhmansekaisten sydänmaan asukkaitten kanssa, oli hän päättänyt lähteä vahan tuulettamaan itseään pääkaupunkiin ja käveli nyt kevätiltana väkirikkaimmilla kaduilla miettien nautinnolla asemaansa, joka salli hänen joskus tehdä tämmöisen huvimatkan sivistyskeskukseen.
— Kas, iltaa, poika. Täälläkös sinäkin olet.
Kantele oli myöskin lähtenyt samanlaiselle matkalle suoraan Kuivalan kylältä ja tapasi nyt sattumalta Aleksanterilla työtoverinsa.
— Sepä onnellinen sattuma, iloitsi Böljengögel. Minä olenkin tässä ollut seuraa vailla ja aivan yksin mittaillut katuja, Nythän meidän sopii tämä ilta olla yhdessä.
— Saman tekevä, virkkoi Kantele, vaikka hänestä tuntuikin tuo yhtyminen vähän vastenmieliseltä. Böljengögel oli kyllä jokseenkin hyvä hankintamies mutta hänessä oli jotakin perin naivia, joka kiukutti Kanteletta. Hän oli ollut äsken toimitusjohtajansa luona saamassa ohjeita uutta suunnitelmaa varten. Siellä oli ollut puhetta miehestä ja häntä oli käsketty pitämään Böljengögeliä silmällä.
— Mihin nyt sitten mennään? kysyi Kantele.
— Ajattelin mennä automaattiin syömään. Onko sinulla mitään sitä vastaan?
— Emmehän sentään automaattiin mene. On täällä pääkaupungissa hienoja ravintoloitakin. Jos veisin sinut vaikkapa Ala-Kämppiin illalliselle, arveli Kantele.
— Älä helkkarissa. Se on liian hieno paikka. Mennään johonkin toiseen, vaikkapa Osmolaan.
— Siin'on mies, joka ei uskalla mennä sinne, jonne muutkin hienot herrat menevät. Miehellä on niin helähtävän hieno sukunimi ja pelkää Helsingin ruokapaikkoja.
— No älähän nyt, tyynnytteli Böljengögel. Mennään sitten.
— Mitä pahusta sinun oikeastaan tarvitsi mennä sitä nimeäsi muuttamaan, kiukutteli Kantele, joka aavisteli, että mies tulisi osittain tämän nimenmuuttonsa takia saamaan vielä potkut yhtiöstä, ja hän menettäisi piiristään keskinkertaista paremman hankintamiehen.
— No se vanha nimi oli niin kovin paksu, puolusteli asianomainen.
— Oletko sinä itse sitten kovin hieno, jatkoi Kantele ulottamassaan äänilajissa. Sinä kävisit muuten miehestä, vaan tuo nimiasia tuottaa sinulle vielä ikävyyksiä.
— Sitä se on jo minulle tuottanutkin, varsinkin kotiseudulla.
Köökeliksi pakanat haukkuvat.
He tilasivat illallisen Ala-Kämpissä ja kun he parhaiksi olivat päässeet ruokaan käsiksi, ilmestyi Aapeli Keikaus, Riennon tarkastaja heidän pöytänsä ääreen kumarrellen hyvätuulisena.
— Iltaa. Herroilla on, nään mä, makea illallinen. Tulin tänne erästä tuttavaa tapaamaan, mutta kun en häntä tavannut, ei minulla olisi mitään vastaan, jos sallitte minun istua samaan pöytään.
— Mikä kehno sinut tänne lennätti? ihmetteli Kantele.
— Sama juna joka herrojakin. Olin vilaukselta niinkuin näkevinäni matkalla, mutta minä olin niin kiireissä liikeasioissa, etten joutanut kunnioittamaan läsnäolollani herroja. Ja sitäpaitsi minä matkustan aina kolmannessa luokassa, jota vastoin herrat käyttävät aina toista luokkaa.
Keikaus hymyili leveästi, tilasi illallisen ja istui pöytään. Setä, kuten häntä virkatoverinsa nimittivät, oli mainiolla tuulella.
— Mitenkäs on herroja lykästänyt nykyään? Kuulin vähän jo siellä Kuivalan kylällä kulkiessa. Siellähän oli istutettu vakuutusaatetta oikein miehissä. Ikävä, etten minä joutunut samaan aikaan. Olisin minäkin tämän vaatimattoman Riennon siemeniä siroitellut. Tein siellä tosin pari vakuutusta, mutta mitäpä se on siihen nähden mitä herrat…
— Ei kai setä vain peruuttanut meidän vakuutuksiamme? kysyi Kantele.
— Eihän toki semmoista, kun on näin vanha ja vakiintunut mies kysymyksessä. Poikaklopithan sitä semmoista tekevät.
— Kuuluiko siellä mitään Pörjösestä? kysyi Kantele.
— Kuului olevan Kuivalan kirkonkylässä, kertoi Keikaus. Lähetin sille sinne toveriksi Tuhkasen. Saavat nyt koetella voimiaan. Tuhkanen on ainakin sukkelampi suultaan jos jaloiltaankin.
Setä nauroi niin, että vedet tulivat silmiin.
— Se Tuhkanen riiviö onkin jokapaikassa yhtaikaa. Minulle siitä kehvelistä on ollut haittaa aika tavalla, sanoi Kantele.
— Hyvä hankintamies. Meidän aluemiehistämme parhaita, huomautti Keikaus.
— Meidän olisikin se tuulihattu saatava, virkkoi Kantele.
— Äläpäs, poika. Ei se vain niin ole otettavissa.
— Nostetaan palkkaa, kiusotteli Kantele?
— On sitä rahaa meilläkin, kyllä se poika ei tule teidän armeijaanne.
Mutta mitäs tuosta. Tämä Kökel, anteeksi, Böljengögel taitaa olla
myöskin hyvä hankintamies. Eiköhän heitettäisi pois liikoja nimiä?
Minun nimeni on Aapeli, kolmen a:n kanssa.
— Ehkä minä saan sanoa sedäksi, niinkuin toisetkin. Tämä on suuri kunnia minulle, virkkoi Böljengögel.
— Niinhän se on, naureksi setä mutta minä en kehtaisi kuunnella sukunimeäni mainittavan. Se on minusta jotenkuten vastenmielinen. Sinähän Johannes kuuluit muuttaneen sukunimesi. Valintasi on onnistunut erinomaisesti, naureksi setä. Keksikääpäs pojat minullekin uusi nimi, lisäsi hän vilauttaen silmää Kanteleelle.
— Setä varmaankin pilailee nyt, mutta kuitataan kiitollisuudella, mutisi Böljengögel.
— Vähätpä siitä. Nyt mennään sinulle morsianta katselemaan, sanoi Keikaus Johannes Ferdinandille. Sanoivat sinun eukkopuuhissa olevan ja siksi pyydän saada kunnian olla puhemiehenä.
Herrat nousivat ja setä ilakoi edelleen heidän laskeutuessaan kadulle.