VII
Varsala istui mukavasti Sammalkontion yksityisasunnossa ja kuunteli esimiehensä ohjeita. Leimauksen miehet olivat saaneet kutsun toimitusjohtajaltaan ja miehissä saapuneet neuvottelemaan. Varsala oli jotenkuten myöhästynyt ja sai nyt yksityisesti ohjeita miten menetellä ankarassa kilpailussa.
— Tässä on kunnia kysymyksessä, puhui Sammalkontio. Ja kaikkein enimmän juuri meidän yhtiömme kunnia, sillä kun meillä oi ole mitään voimakeinoja käytettävänä, on turvauduttava toisiin keinoihin. Ymmärrätkö?
— Kyllä, kyllä. Mitäpä minä en ymmärtäisi, virkkoi Varsala.
— Tuo DjefulsundyhtiÖ kyllä aikanaan romahtaa, mutta sitä ennen se ehtii tehdä pahuksenmoista tuhoa hankintatavoillaan. Meillä on yksi hyvä ase kilpailussa käytettävänä, ja sen sinä ymmärrät.
— Kyllä ymmärrän.
— Sinun on nyt koottava alueesi asiamiehet ja selitettävä heille vielä entistä tarkemmin tämä puoli asiassa.
Varsala kuunteli kuivin suin ja hymähteli myöntävästi. Hänestä tuntui ilta kovin kuivalta, kun ei saanut mitään suun avausta, mutta nämä yhtiöitten toimitusjohtajat eivät mitään tarjonneet, eivätkä tainneet monetkaan liioin itse mitään miestä väkevämpää nauttia. Varsalaa jo kyllästytti ohjeitten paljous. Hänen teki mieli päästä iltaa istumaan jonkun tuttavan kanssa ja maistamaan lasi uuden alkavan ottelun kunniaksi. Eipä hänkään toki muistiaan menettänyt iltaistunnoissa, joku lasi vaan sai vanhat muistot entisiltä ajoilta niin ihanasti palautumaan.
Vihdoin nousi Sammalkontio, ja Varsala pääsi lähtemään.
— Koettakaa nyt pitää puolianne, virkkoi Sammalkontio hyvästellessään.
— Kyllä, jollei muu auta niin tapella hatistetaan.
— Lyökää vain, kun ette luita riko, nauroi Sammalkontio ovella,
Palatessaan illan istujaisista asuntoonsa hyräili Varsala voitonriemuisena:
»Jos vaara uhkaa maatamme
on eessä työ
– – –
me vihollisen kaadamme
ja riemuellen laulamme
ja sovittaessaan avainta lukkoon hieman huonolla menestyksellä
»Se hetken on työ, kun leimaus lyö.»
Loppu katkesi lyhyeen kiroukseen, kun avaimet putosivat kilahtaen portaille ja niitä täytyi haparoida hämärässä. Alhaalla kadulla kuului hänen toverinsa, joka oli ollut saattamassa, laulavan järeällä bassollaan »Koska meillä on joulu, juhla armas lapsien.»
* * * * *
Seuraavana päivänä istui Varsala junavaunussa paluumatkalla kentälleen ja kuunteli vaunun unettavaa hytinää. Ulkona lämmitteli toukokuun aurinko eloon herännyttä luontoa.
Auenneet lehtiummut tuoksuivat ja laululintujen kuoro helisi kirkkaana kuin hopeakellojen soitto. Matkustajat hyökkäsivät asemilla hengittämään raikasta ilmaa ja Varsalakin meni muiden mukana.
Palatessaan eräällä asemalla paikalleen tapasi hän hyvinvoivan ja hyvätuulisen näköisen herrasmiehen, jonka tunnemme Keikauksen hymyä herättäväksi persoonaksi. Mutta Varsalalla ei ollut aavistustakaan, että hänen vastapäätään istui kilpailevan yhtiön kunnioitusta herättävä tarkastaja. Yhtä vähän oli Keikauksella aavistusta matkatoverinsa ammatista, arvelipahan vain Varsalaa jonkun rusthollin isännäksi.
Kun oli kuljettu jonkun matkaa, kysyi Keikaus matkatoveriltaan.
— Mistä herra on ja minne on matka?
— Savoon on matka, ja siellä on toimikin. Koti on joka talossa.
— Olette siis ehkä jonkun tukkiyhtiön miehiä?
— Olen Leimauksen palveluksessa. Nimeni on Varsala.
— Ahäs, mietti Keikaus. Siinä se nyt on Leimauksen kenraali, josta olen kuullut puhuttavan, vaan en ikäväkseni ole sattunut ennemmin tapaamaan. Hän kuuluu hankintamiehilleen sanoneen, että minä olen kehveli, mutta nytpä minä häntä jutkautan.
— Keikaus, esitteli hän, mutta Varsala ei nähtävästi vaunun jyrinässä kuullut nimeä oikein.
— Minne on matka? kysyi vuorostaan Varsala.
— Sinne Savoon tästä minäkin. Meillä onkin nähtävästi sama matka.
— Ehkä joku tilanomistaja sieltä? kyseli Varsala.
— Niin, virkkoi Keikaus.
Päästiin puheen alkuun ja huimasti jutut luistivatkin. Kumpainenkin heistä oli tunnettu juttumestari, ja matka kului hyvin hupaisesti.
Kun jutun aiheet loppuivat alkoi Varsala puhua matkatoverilleen henkivakuutuksen siunauksesta ottaen elämästä hyvin vaikuttavia esimerkkejä tueksi väitteilleen.
— Missä yhtiössä olette vakuutettu? kysyi Varsala ohimennen.
— Riennossa, vastasi Keikaus.
— Mitäs jos nyt ottaisitte lisävakuutuksen Leimausyhtiössä. Se tulisi varmasti edullisemmaksi teille kuin Riennon vakuutus, esitteli Varsala.
— Voisihan olla niinkin, myönnytteli Keikaus, ja Varsala innostui selittämään perin pohjin yhtiönsä etuja. Ja esityksensä lomassa hän kosketteli Rientoa tilaisuuteen sopivilla sanoilla.
Hetken vaitiolon perästä kysyi Keikaus.
— Kuka siellä teidän seuduillanne on Riennon tarkastaja?
— Keikaus kuuluu nimensä olevan. Miestä en ole nähnyt, mutta sanovat hänen olevan erittäin hyvässä ruumiillisessa kunnossa.
— Minkälaisen miehekseen sanovat olevan?
— Melkein tyhjänpäiväisen. Syö ja makaa ja paisuu yhä pyöreämmäksi. Niin nuo ovat kertoneet. Siellä on muuan Tuhkanen, joka tekee Rientoon niiden kaikkien edestä vakuutuksia. Mikä lienee hurjapää?
— Kyllä tunnen miehen, sanoi Keikaus.
— No eikö hän olekin aika tuulihattu?
— Paras asiamies koko Riennossa.
* * * * *
Muutamalla kotiseudun asemalla laskeutui Keikaus junasta sanoen ensin lämpimästi hyvästit matkatoverilleen. Hänen poistuttuaan kysyi Varsala muutamalta mieheltä vaunussa.
— Tunsitteko hänet? Minkä talon isäntä hän oli?
— Eihän se mikä isäntä, virkkoi mies. Keikaus tuo näkyi olevan, Riennon tarkastaja.
— Mitä? Oliko tuo Riennon tarkastaja?
— Olipa tietenkin. Eikö herra sitä nyt usko.
— Uskon, murahti Varsala, mutta salaisesti hän lähetti parhaimman voimasanavarastonsa menijän jälkeen.