VIII
Varsala astuksii helteisenä kesäkuun päivänä asiamiehensä, Pekkarisen Eenokin kanssa Mutkan talon pihaan, jossa talon kolme poikavekaraa on parhaillaan suorittamassa tappelunäytelmää. Vanhimmalla, joka nähtävästi on sivuuttanut kahdeksannen ikävuoteissa on jo miehuuden merkkinä housut, vaan toisilla, häntä nuoremmilla on verhona vain paidat, jotka ovat taistelun pyörteissä pahasti repeytyneet Nuorin, viisivuotias Anselmi pitää puoliaan kahta vastaan ja suoriutuu aina voittajana. Riemuiten pysähtyy Varsala katselemaan poikien nujastusta, joka hänen mielestään niin verrattomasti kuvaa eri vakuutusyhtiöitten kilpailua. Varsalan mielestä edustaa Anselmi hänen yhtiötään, ja hän käy heti tämän puolelle. Eenokki koettaa suhdittaa mukuloita:
— Oletteko siivommalla, kun tuossa nyt vielä ihan herran nenän edessä tapellaan. Menkää kartanon taakse.
— Anna sinä niiden tapella, virkkoi Varsala, huomautellen Anselmille, mistä hänen olisi milloinkin tartuttava kiinni kavereihinsa.
— Pure nyt… ka… jo kuristaa… puraise kädestä Ansu… potkaise nyt takapuoleen… ka… ka… jo höyhentävät… tule pois, tule pois.
Ansu juoksi mahtavan puolustajansa taakse, ja toiset silmäilivät läähättäen ja kasvoiltaan kiehuvan punaisina, miltä puolelta olisi paras kaapata Ansu uudelleen kynittäväksi. Ansu röyhisti rintaansa ja uhkasi.
— Minä kun otan seipään!
— Niin, me otamme seipään, riemuitsi Varsala.
Pojat töllistelivät ihmetellen vierasta, joka kävi niin uhkaavasti Ansua puoltamaan. Samassa tuli isäntäkin pihaan, ja riitapuolet hajosivat. Isäntä oli ollut venhettä tervaamassa ja ojensi tervaisen kätensä vieraille, ensiksi Varsalalle.
— Joko herran käsi tervaantui hätäili Eenokki nähtyään Varsalan kasvoilla tuskallisen ilmeen hänen irroittaessaan kättään isännän kädestä.
— Minä haen pesuvettä, ja Eenokki kumarsi herralle mennessään. Isäntä koetti pyyhkiä kättään housujensa takapuoliin ja kyseli kuulumisia.
— Eipä kuulu muuta kuin, että Pekkarisen ukko kuoli kuukausi sitten ja minä toin nyt sinne Pekkariseen isännän henkivakuutussumman, tuhat markkaa. Ukko otti vastahakoisesti vakuutuksen kolme kuukautta takaperin, ja nyt kävi niin, että rahat tulivat heti yhtiöstä, kun ukko kuoli.
— Vai niin. Vai tuli siitä Pekkarisen ukosta tuhannen markan nahka, jurahti isäntä. Sanoivatkin sitä akkansa peitonneen viimeiseltä, pikemmin nuo rahat saadakseen.
— Se on turhaa puhetta, arveli Varsala. Sattui vain muuten niin hyvään aikaan se vakuutuksen teko. Sitä kun ei tiedä, milloin se kuolema tulee.
— Eihän sitä tiedä, milloin keikahtaa, arveli isäntä.
Eenokki toi vettä, ja Varsala hankasi tervaa kädestään ja puheli isännälle.
— Kaippa se isäntäkin nyt tekee vakuutuksen ja samalla kertaa vähän isomman kuin Pekkarisen isäntä. Tässä kun on isompi talokin ja varakkaampi.
Mentiin tupaan ja Varsala jatkoi esitystään.
— Ajatelkaahan isäntä lastenne tulevaisuutta ja tehkää nyt heti tuo vakuutus.
— Eipä se isävainajakaan ajatellut lastensa tulevaisuutta, marisi isäntä. Se isäukko oli suutarimies, ja paljon oli lapsia. Kun poikaparvesta vanhin suoritti hyvin ensimäisen tappelunujakan kyläkunnan poikien kanssa, potkaisi ukko ulos ovesta ja arveli:
— Kyllä jaksat jo henkeäsi elättää, kun jaksat kerran jo tapellakin. Vuoron perään sitä sitten siirryttiin ukon anturan jälki takapuolissa maailman hartioille. Minulla tuo on talopahanen, vaan tiukalle se ottaa eteenpäinmeno.
— Isäntä vain nyt muuten… kyllähän isännällä varoja on vakuutusta maksaakseen, arveli Varsala.
Emäntä paistoi leipiä ja kysyi;
— Mitä vakuutusta?
Varsala läheni emäntää makeasti hymyillen ja virkkoi:
— Henkivakuutusta tässä on tarjottu isännälle. Kyllähän emäntä sen asian tärkeyden ymmärtää.
— Eipä se henki pysynyt Pekkarisenkaan ukossa, vaikka olivat vakuuttaneet, sanoi emäntä.
— Ei se vakuutus olekaan sitä varten, että henki paremmin pysyisi. Yhtiö vaan korvaa määrätyllä summalla sen vahingon, mikä syntyy menetetystä hengestä.
— Mikä vahinko siitä tulee, jos vanha kuolee. Kyllä se jo jouti
Pekkarisen ukkokin, arveli emäntä.
Varsala kaiveli nenäänsä ja katseli avuttomana eteensä.
— Ainahan siinä sentään tulee vahinko, kun perheen jäsen kuolee. Ja sen vahingon ottaa yhtiö korvatakseen, koetti hän selittää. — Tämäkin Eenokki nyt sai isänsä vakuutussumman, tuhat markkaa.
— Mitä sai? kysyi emäntä heristäen korviaan.
— Saatiin tuhat markkaa henkivakuutusyhtiöltä, kun isä kuoli, sanoi
Eenokki.
— Ettäkö tuhat markkaa niin vaivaisesta ukosta, kiljahti emäntä. Kun se vainaja ei kuullutkaan enää viimeiseltä ja joka viikko piti hierojan sitä muokata.
— Niin tuli, vakuutti Eenokki.
— Ja siitä sinä olet hyvilläsi, kun sait isäsi henkirahat, virkkoi isäntä.
Eenokki puolustautui ja sanoi lopuksi
— Kyllä se nyt on isännän otettava se vakuutus.
— Niinpä ne sanoivat, että vielä se olisi Pekkarisen ukko elänyt, jos ei ruvennut siihen vakuutukseen, arveli isäntä.
Varsala kaivoi taulukon taskustaan, teki kustannusarvion ukon vakuutuksesta ja vetosi emännän parempiin tunteisiin tietäen tältä taholta saavansa kannatusta asialleen.
Emäntä seisoi keskipermannolla, kädet ronkilla, ja näytti miettivän.
— Jaa, kyllä se on tuon ukkorähjän henki vakuutettava. Mutta ei sitä noin vanhaa miestä kannata vakuuttaa korkeammasta kuin tuhannesta markasta. Tulisi vain suotta sille yhtiölle suuret maksut, kun se kuolla kumahtaa, päätti emäntä. Isäntä mulkoili hätäisesti vuoroin Varsalaa ja emäntäänsä. Tupakkipuru mukkelehti poskesta toiseen.
— Mutta minäpä en anna vakuuttaa itseäni, kivahti ukko.
— Kun minä sanon, että sinut vakuutetaan, niin se on jemtti, eikä sinulla ole siinä enää suun aukaisemista.
— Minä en pane puumerkkiäni niihin kirjoihin, se nyt on varma, päätti isäntä ja nousi lähteäkseen, nähtävästi livistääkseen pakoon.
Emäntä huomasi miehensä pakosuunnitelmat ja väistyi uhkaavasti hänen eteensä — Sinä et astu nyt askelta ennen, kuin ne kirjat on tehty.
Isäntä painui penkille ja näytti miettivän kovaa kohtaloaan ja sitä minkä aseen saisi käteensä, jos asia kävisi hänelle vielä ahtaammaksi.
Varsala maanitteli isäntää ja kaivoi taskustaan paperit ja, samalla neuvoen uutta asiamiestä, kirjoitti hakemuksen tehden asiaa koskevat kysymykset emännälle.
Isäntä istui pökertyneenä penkillä, harkiten kaikkia mahdollisia keinoja pelastuakseen, ja samalla sitäkin, kuinka kauan saisi istua putkassa, jos ottaisi uunin nurkasta halon ja sillä pehmitteleisi aviopuoliskonsa ja vakuutusherrojen päitä.
— Nyt se paperi on valmis, ilmoitti Varsala. Isäntä on nyt niin hyvä ja panee nimensä alle.
— En kuuna päivänä minä niin hyväksi tule. Juoksen ennemmin vaikka järveen. Menen vaikka Siperiaan, tenäsi ukko.
— Juokse vain järveen, sitten kun ensin puumerkkisi piirrät, ilakoi emäntä. Sitä välemmin minä saan rahat nostaa tuosta vakuutuksesta.
— Enpäs juoksekaan, kivahti isäntä?
Pekkarisen Eenokki hiipi isännän viereen istumaan ja koetti isäntää sohittaa parhaimmalla taidollaan.
— Älä tule, perhana, niin lähelle, taikka isken kalloosi, niin että… uhkasi isäntä, ja Eenokki katsoi sopivammaksi muuttaa heti olemuksensa isännän lähettyviltä.
Emäntäkin näytti hieman neuvottomalta. Mutta tuhat markkaa oli niin viekoittavan suuri summa. Ja hän saisi sen, kun ukon ketarat keikahtaa, joka tapaus tuntui hänen mielestään olevan jo aivan varma asia, jo lähimmässä tulevaisuudessa uskoi hän sen tapahtuvan. Hän päätti koettaa ystävällisen puheen vaikutusta, ja istuen järkähtämättömältä näyttävän miehensä viereen, virkkoi hän.
— Älä nyt kinaa turhaa tuommoisessa pikkuasiassa. Ennenhän tästä minä kuolen kuitenkin kuin sinä. Lapsille ne rahat jäävät.
— Etpä sinä pahuus kuole, se on varma. On sinussa henki toki paljon lujemmassa kuin minussa, päätteli isäntä. Äläkä tule sinäkään niin lähelle, lisäsi hän silmät vihasta leimuten.
— Kyllä sinä olet koko nauta, pauhaili emäntä. Kun pitääkin ihmisen olla noin järjettömän, ettei omaa etuaan ymmärrä. Mutta niin kauan minä sinua piinaan, että panet puumerkkisi paperiin, uhkasi emäntä ja neuvotteli hiljaa Varsalan kanssa, mihin toimenpiteisiin olisi ryhdyttävä ukon kanssa. Päätettiin, että Varsala jää Pekkarisen Eenokin kanssa taloon yöksi ja yhteisvoimin koetetaan taivuttaa ukkoa.
— Ja jos et sinä, ukko, piirrä tuohon paperiin harakan varpaita tänä iltana, niin saat tuntea, miltä pamppu maistaa, uhkasi emäntä, ohjatessaan vieraita kamariin.
Mutta isäntä luikki pellolle ja uhkasi hänkin, että kauan saavat häntä odotella, kun kerran onnistui ehjin nahoin heidän kynsistään pääsemään.