I.
Helmikuun alkupäivät olivat ohi vierimässä. Ilmat olivat harvinaisen leutoja, päivä paistoi kuin maaliskuussa, ja vesi tipahteli räystäiltä. Illansuussa hanki koveni, ja lapset luulivat jo kevään tulleen. Kelkat haettiin kätköistä esiin, ja mäkirinteillä helisi hilpeänä lasten ilonpito.
Talojen pelloilla ja metsä vainioilla olivat työt täydessä käynnissä. Mutta se tapa, jolla nyt töitä suoritettiin, oli omituista ja entisyydestä poikkeavaa.
Talojen isännät ja pojat liehuivat synkkäkatseisina, aivan kuin koettaen karkoittaa pahoja ajatuksia. Rengit ja päivätyöläiset seisoskelivat ryhmissä ja kiihkeästi neuvottelivat. Mitä? Sitä he eivät vielä tienneet oikein itsekään, talon omat miehet sitä vähemmin. Jotakin suurta piti tapahtua, ja ehkä jo piankin. Odotettiin kuin ukkosen ilmaa kesällä helteisenä päivänä, vaikka ei vielä pilviäkään näy, mutta muuten painostaa.
Ja nytkin painosti.
Mäenpään isäntä oli ollut murahaudalla kuormia luomassa ja palasi sieltä nyt päivälliselle. Rengit ja verotyöläiset olivat jo menneet aikaisemmin pihaan hevosineen ja rekineen. Olivat laulaneet kuin uhitellen mennessään internatsionaleaan ja äänekkäästi naureksineet. Puheista ei saanut selvää, mutta niissäkin oli uhitteleva sävy. Äsken työssä ollessaan ja palatessaan tyhjien rekien kanssa murakuopalle vaihtoivat he keskenään merkitseviä silmänluonteja ja suupielissä karehti pirullinen hymy.
Mäenpään isäntä, Juho, käveli raskaasti viljelyksien läpi kiemurtelevaa tietä lapio olallaan. Jalat tuntuivat kovin raskailta. Tällaista oli jatkunut jo monta päivää. Kukaan ei tiennyt mitä tästä oikein seuraisi. Tilanne oli koko maassa uhkaava, ja varsinkin liikeseudut kuohuivat. Mutta täällä sydänmaan loukossa hän oli omineen luullut saavansa olla rauhassa. Oli koettanut olla aina ja nyt varsinkin ystävällisissä väleissä työmiestensä kanssa, mutta viime päivien kokemukset osoittivat, että se ei hyödyttänyt mitään. Uhkamieli näytti kasvavan, ja työnteko oli melkein kokonaan mennyttä. Jos siitä huomautti, niin sai vihasta välähtävät silmäykset ja pistopuheet osakseen. Täytyi viimeiseltä vain tyytyä katsomaan ja odottamaan mitä seuraisi.
Posti-illat varsinkin olivat Juholle olleet kaikkein tukalimpia. Rengit ja päivätyöläiset repäisivät lehtikimpusta »Työmiehen» ja »Raatajan voiman» ja alkoivat äänekkäästi saarnata perheen lukurauhasta välittämättä. Jos joku perheen jäsenistä pyyteli hiljaa lukemaan, sai tavallisesti töykeän vastauksen.
— Hyvää se tekee teillekin, kuunnelkaa vain…
Juho tavallisesti hiipi sanomalehtensä kanssa kamariinsa, jossa emäntäkin näkyi tutkivan omaa lehteään. Mutta väliseinä ja ovi eivät estäneet kuulemasta, mitä pirtissä puhuttiin ja saarnattiin.
Ja nämä ilta-istunnot olivat viimeisinä posti-iltoina jatkuneet myöhään yöhön. Työmiesten joukossa oli muutamia sellaisiakin, jotka eivät ennustaneet hyvää nykyisestä asiain menosta ja sosialistilehtien kirjoituksista, ja heidän kanssaan syntyi aina kiistaa. Välistä se paisui suuriääniseksi meluksi.
Ja kun tuli tieto ensimäisistä kapinaliikkeistä, alkoivat salaiset neuvottelut nurkkajuurissa, työmailla, työväentaloilla ja joka paikassa. Töistä ei tullut enää mitään. Mieliala näytti vain kiihtyvän hetki hetkeltä.
Sellainen päivä oli ollut tänäänkin? Oli jo lausuttu Juholle raakuuksia ja uhkauksiakin. Ne olivat vielä heikosti peitettyjä, mutta tarkoitus oli selvä. Eikä näyttänyt olevan pelastuksen toivoa mistään päin. Sillä Juhokin saattoi hyvin arvata, että kapina tulisi yleiseksi. Kenenkään henki ei voisi olla turvattu, omaisuudesta puhumattakaan. Siltä varalta oli kyllä joku kuukausi sitten perustettu tällekin paikkakunnalle salaa suojeluskunta, mutta mitä sekään voisi, kun ei saatu aseita. Eivät edes omaa henkeään voisi säilyttää. Paikkakunnan punaiset olivat saaneet jo tietää suojeluskunnan perustamisesta ja salaa uhkailleet, että kunhan saadaan aseita, niin näytetään »lahtareille».
Nepä ne saivatkin aseita. Huhuiltiin jo, että oman pitäjän kirkonkyläänkin olisi tuotu aseita ja kätketty ne työväentalolle. Heillä kuului olevan käsipommejakin…
Tien käänteessä Juho tapasi Hakamaan isännän. Tervehdykset vaihdettiin, mutta ei niin reippaasti kuin ennen. Alakuloiselta näytti Hakamaankin isäntä. Rinnakkain siinä kävelivät hetkisen ääneti.
— Outoihin aikoihin tässä mekin vielä elettiin, virkkoi Hakamaan Mikko. — Veljessotaan valmistellaan molemmin puolin. Ei näytä olevan enää mitään muutakaan keinoa jäljellä.
— Eipä näytä… Jos omien punaisten kanssa saisikin vielä jotenkuten sovinnon aikaan, niin ryssät jäävät. Niitä he eivät suostu pois laskemaan, vielä vähemmin täältä ajamaan… Ja ne on saatava maasta pois. Ne saastuttavat muuten kohta kaikki koti nurkat.
— Millä ne ajetaan, kun ei ole aseita, hymähti Mikko. — Suojeluskuntia on perustettu, mutta ei ole hankittu ajoissa aseita. Kyllä ryssät sen sijaan aseistavat punaiset kiireestä kantapäähän. Tässä sitä nyt ollaan, valmiina ryöstettäviksi ja murhattaviksi. On oltu liian kärkkäitä uskomaan viimeiseen asti, että punaiset eivät kehtaa omia kansalaisiaan vastaan nousta taistelemaan. Nyt se nähdään, että kehtaavat.
Tultiin jo Mäenpään pihaan. Isäntä pyysi naapuriaan istumaan, mutta tämä sanoi vain menevänsä nyt kotiin. Lupasi tulla toiste juttelemaan.
— Tulisit vaikka tänä iltana, pyyteli Juho. — Nykyiset puhteet ovat liian pitkiä, eikä tarvitsisi kuunnella aina niiden saarnaamista.
— Kieltäisit saarnaamasta.
— Ei uskalla.
— … olla isäntä omassa talossaan!
— Ei omassaankaan. Kyllä kai heillä on jo nuorat punottu meidänkin pään varalle. Riistäjiä ollaan ja lahtareita.
— Mh… pr… kyllähän ne nyt räyhäävät, mutta kuinkahan pitkältä…
— Mikäpä sen tietää. Vieläkö elänee isäin henkeä yhtään nykypolvessa.
— Saatpahan nähdä, virkkoi Hakamaan isäntä mennessään.
»Sillä on vielä varma usko oikean voittoon tallella, minulta se jo alkaa loppua», mietti Juho pirttiin astuessaan.
Talonväki oli päivällispöydässä. Ei puhuttu mitään isännän astuessa pöydän päähän. Mutta heti tämän jälkeen aloitettiin kuin yhteisestä sopimuksesta.
— Tänään se tulee taas postikin, sanoi yksi.
— Nähdään mitä ne siellä suuressa maailmassa puuhaavat.
— Lakkoja ja verilöylyjä ne kai siellä järjestävät, virkkoi Tuomas, talon vanhin poika kylmästi.
— Kaipa ne lahtarit jo ruokkivat nälkäisiä lyijyllä, virkkoi eräs päiväläinen kuohahtaen.
Mieliala päivällispöydässä tuntui kiihtyvän. Kuin vihan vimmassa purtiin leipää, ja tuopit kolahtelivat pöytään kuin uhitellen.
— Mutta valmistutaan sitä toiseltakin puolelta, virkkoi joku verotyöläinen ääni vapisten.
— Kyllä se nyt työläisten sorto loppuu.
— Kun sinäkin kehtaat! kuohahti Tuomas. — Kuka sinuakin on sortanut.
Puutteet eivät sinua ainakaan käske punaisten mukana laulamaan.
— Niin, mutta minun velvollisuuteni on tukea työläistovereita, joiden luokkaan minä kuulun.
— Ehkäpä lähdet punakaartiinkin, sinkosi talon nuorempi poika, Lauri.
— Mitäpä se sitten sinua liikuttaa. Lahtariksi en ainakaan rupea.
Sattuisin siinä puuhassa vielä nahkani menettämään.
— Jaa. Se on kohta lahtareilla tiukka paikka, puuttui toinen leveilemään.
— Sisu se oli jo lähtenyt Saksanniemenkin lahtareilta. Pampulla olivat pehmitelleet hyvänpäiväisiksi.
— Kyllä ne matruusit pehmittää, on ne semmoisia poikia…
— Joo. Kyllä ne sisun ottaa…
— Kehtaattekin puoltaa ryssiä, jyrähti isäntä nousten pöydän päästä. —
Häpeäisitte!
— Ihminen se on ryssäkin.
— Ja jos ne työläisten kimppuun kävisivät, niin kyllä sitten isäntäkin jo kiittäisi.
— Pitäkää vain ryssäin kanssa yhteyttä, kivahti Tuomas. — Veljeilkää minkä jaksatte ja antakaa naistennekin veljeillä. Pian se lysti loppuu!
Kiistaa jatkui. Oli muutamia työmiehiä, vankempaa polvea, jotka asettuivat vastustamaan toisia. Ja nämäpä kinasivatkin vielä suuriäänisesti keskenään.
Ilta oli jo hämärtynyt ja lamput sytytettiin, ensin pirtissä ja hetkistä myöhemmin toisissa huoneissa. Posti tuli ja heitti kirjeet ja sanomalehdet pöydälle.
»Työmies» lennähti veromiesten käsiin. Isäntä tapaili myöskin lehteään, mutta ei sitä löytänyt. Olisiko joku sen ottanut? Ei näkynyt kellään. Juhon kasvot värähtivät. Joko se nyt alkaa?
Joku miehistä huomasi isännän hämmästyksen ja purevasti virkkoi:
— Taisi jäädä porvarilehdet tulematta.
Juho meni kamariinsa. Tuomas ja Lauri olivat heittäytyneet piippujaan polttelemaan tuvan sänkyyn.
Joku miehistä luki »Työmiehestä» Työväen pääneuvoston vallankumousjulistusta ja kehoitusta punakaarteille olemaan joka hetki valmiina. Viipurissa oli jo taistelu alkanut. Senaatin vangitsemismääräys oli annettu, ja kaikki oli reilassa.
Tuomas puraisi huultaan ja meni sisähuoneisiin. Lauri oli mennyt isänsä huoneeseen ja virkkoi:
— Nyt se siis alkaa.
— Siltä se näyttää.
Juhon ääni värähteli hieman. Mikä hetki hyvänsä tässä saattoi olla viimeinen. Tuomas ja Lauri kuuluivat suojeluskuntaan ja olivat tietysti velvollisia menemään sinne, missä ensiksi tarvittiin. Talo jäi hänen varaansa. Kukapa takaa, eikö punaiset täälläkin ryhdy ryöstämään ja polttamaan.
Lauri oli mennyt Tuomaan kamariin. Sinne oli ulko-ovesta pistäytynyt naapuritalon poika, Hakalan Timo.
— Mitä kuuluu? kysäisi Lauri.
Timo osoitti pöydälle, jossa oli paperilappu. Lauri otti sen käteensä.
»Tänä yönä kello 1 valmiina ennemmin määrätyssä paikassa. Kolmen päiväneväs mukaan.»
Timo otti lapun ja kätki poveensa.
— Nyt se siis alkaa.
— Nyt se alkaa, ja meillä on jo aseitakin, kuiskasi Timo.
— Mitä?
— Oman Mikko-sepän tekemiä tikareita. Pojat ovat ommelleet jo tupetkin niihin. Ehkä saadaan muutamia kiväärejäkin.
— Onko haulikot otettu mukaan? kysyi Tuomas.
— On, virkkoi Timo ja riensi ulos.
— Siellä tavataan.
— Siellä.
Pojat menivät Juhon kamariin. Siellä oli naapurin Mikko neuvottelemassa, pitäisikö poikia lähteä kyytimään hevosella.
— Kun saisi hevoset valjaisiin niin, etteivät punaiset huomaisi.
— Huomatkoot. Nyt sitä mennään.
— Mutta aamulla saattavat jo lähteä rankaisuretkille, kun tietävät.
— Tietäväthän ne sen kumminkin. Joka talossa on jo aamiaispöydässä miestä ja kahta vähemmän.
— Voidaan sitä mennä suksillakin.
— Kai se niin on parasta.
— Ja älkää te täällä hätäilkö, varoitteli Tuomas. — Kotinurkkia varten järjestetään seisova joukko.
— Mukaan minäkin lähtisin, jos en olisi näin vanha, virkkoi Mikko.
— Tarvitaan niitä miehiä täälläkin. Meillä täällä voi olla työtä parhaiksi kotinurkkia säilytellessä, arveli Juho.
Naapurin isäntä toivotti hyvää yötä ja painui ulos. Pojat jäivät vielä hetkiseksi isänsä kanssa puhelemaan. Puhuttiin talon yhteisistä asioista siltä varalta, että matkalle-lähtijöistä sattuisi joku jäämään tai vanha isä kotinurkilla kaatumaan. Pelko ei tuntunut erikoisesti ketään vaivaavan. Pojista vain tuntui, niinkuin painostava tunne olisi jo jotakuinkin lauennut. Pääsihän nyt toimimaan. Toimintaa odotellessa oli aika tuntunut pitkältä.
Emäntä laitteli evästä reppuihin hiljaa päivitellen sitä, että oli tällaisiin aikoihin eletty. Sodasta oli tähän asti vain puhuttu, nyt se syttyi omilla kotinurkilla. Mutta eihän tällaistakaan jaksanut enää kestää. Parasta kai oli, että miehet lähtivät selvitystä tekemään. Kunpa vain terveinä palaisivat!
Kello löi pirtissä rämisten kaksitoista. Pojat sitoivat reput selkäänsä ja hyvästelivät. Äidin kasvoille vierähtivät kirkkaat pisarat. Muuta ei voinut puhua kuin Jumalan siunausta toivotella ja pyytää pian takaisin tulemaan.
— Seisokaa miehinä viimeiseen asti maanne ja kotinne puolesta, virkkoi
Juho kättä lyöden pojilleen.— Lyökää ryssiä niinkuin isät ennen löivät.
Säästäkää mikäli mahdollista omia kansalaisia, varsinkin niitä, jotka
on pakotettu mukaan lähtemään. Syylliset saakoot armotta rangaistuksen.
— Pian kai sitä nähdään, virkkoi Lauri helpottaakseen eron tunnelmaa.
Yö oli leuto ja tähdet tuikkivat tummasta korkeudesta. Sukset luistivat, ja matkaa joudutti paisuttava innostus yhteisestä asiasta.
Sinä yönä valmistauduttiin lähtöön joka talossa. Samana yönä peitettiin kirkonkylän työväentalon ikkunat, ettei valoja näkyisi kylään; harjoitettiin punakaartia ja jaettiin aseita.