II.
Mäenpään veljekset hiihtivät peräkkäin tähtikirkkaassa yössä. Hiihtäessään naapuritalojen peltoja he arvailivat, joko kaikki toiset olivat lähteneet taipaleelle. Siinä oli Hakala ja Tienpää. Isännän kamarin ikkunassa vain näkyi tulta. Uni ei tullut näinä helmikuun öinä. Aikoihinpa tosiaankin oli eletty! Talontyöt ne nyt jäävät, kun miesten täytyy sotateille suoriutua. Kotiin vain jää vanhukset ja lapset. Naisetkin uhkaavat lähteä keittämään ja haavoja sitomaan.
Kaksi hiihtäjää sukelsi esiin metsästä.
— Nuija!
— Tappara!
Ne olivat tunnussanat, jotka vaihdettuaan miehet lähenivät ystävällisesti ja jatkoivat nyt matkaa rinnakkain hiihtäen.
— Ei sitä ole ennen vielä tällaisia retkiä käyty.
— Eipä ei. Nyt on aika jo lähteä. Veri tässä alkoikin jo sakoa.
— Mitenkä luulet tässä käyvän? kysyi naapurinpoika Tuomaalta.
— Mikäs siinä? Lyödään ryssät liiskaksi ja tehdään punaiset vaarattomiksi. Silloinhan se on selvää.
— Niin, puhdasta jälkeä sitä nyt tehdään. Ennen ei palata kotinurkille.
— Saisi nyt vain aseita.
— Kyllä hallitus aseita puuhaa.
— Mikä sen tietää, jos ovat jo vankeina.
— En usko: Kyllä ne varansa pitävät.
Lauri oli toisten huomaamatta jäänyt jäljelle ja hiihtänyt erään metsätien varteen ladon kupeelle. Punamäen Kaisu oli luvannut tulla puoli yhden aikoina sanomaan hyvästit Laurille. Viestintuojan mukana oli Kaisu lappusen lähettänyt Laurille, jonka tiesi mukaan lähtevän.
Siellähän tyttö jo odottikin ladon kupeella. Painoi kainosti päänsä alas, kun Lauri hyppäsi suksiltaan.
— Nytkö sinä sitten menet? kysyi tyttö hiljaa.
— Niin, enkö sitten saisi mennä?
— Kyllä sinun on mentävä. Muutoin et mies olisikaan! Kunpa minäkin pääsisin mukaan!
— Sinä? Mitä siellä sinä tekisit?
— Kaipa siellä olisi työtä tällaisellekin.
Tytön ääni värähti.
— Mitä sinä Kaisu nyt noin…
Lauri laski kätensä tytön olkapäälle. Tyttö näytti tähtien valossa aivan kalpealta.
Tuli hetkisen kestävä hiljaisuus. Lauri tunsi itsensä tällä kertaa kovin neuvottomaksi. Hän olisi tahtonut sanoa jotakin rohkaisevaa tytölle, mutta tunsi itse olevansa rohkaisun tarpeessa. Tuntui hieman oudolta lähteä ensi kertaa taisteluun, joka kenties tulisi kestämään kauankin.
— Tämä taitaa sitten olla meille viimeinen tapaaminen, virkkoi tyttö hiljaa.
— Miten niin? Voihan tämä piankin selvitä, ja kyllä minä terveenä palaan.
— Sen minä uskon, mutta muuten… sinä et välitä minusta enää tämän jälkeen.
— Nyt minä en yhtään sinua ymmärrä.
Tyttö loi kirkkaat silmänsä Lauriin ja virkkoi hiljaa:
— Kyllähän sinä tiedät, miten punaisia kotoväkeni ovat, ja nyt… — tytön ääni takertui kurkkuun — Kustaa lähtee punaisten puolelle.
Hetkiseksi Laurin kasvot synkkenivät.
— Oletko koettanut estää?
— Olen, mutta mikään ei auta. Sepä minua nyt niin painaakin. Onhan sinun näin ollen mahdotonta minua ajatellakaan. Unohda pois. Ja tee kaikki mitä voit. Minun ajatukseni seuraavat siunaten sinua joka paikassa. Hyvästi nyt vain.
Tyttö ojensi kätensä Laurille.
— Näin sinä et saa mennä. Veljesi ei pääse enää lähtemään, jos ei hän tänä yönä ole lähtenyt. Eikä se meidän välejämme voi rikkoa. Minä tulen takaisin ja otan omani vaikka punaisten pääpesästä! Nyt minun täytyy mennä.
Lauri epäröi hetkisen, mutta astui sitten reippaasti suksilleen.
— Näinkö sinä menet? kysyi tyttö tuskin kuultavasti.
Lauri hyppäsi suksiltaan ja sulki tytön syliinsä. Tyttö painoi huulensa hänen otsalleen, suulleen ja silmilleen, horjahti kuin juopunut ja pyrähti suksilleen. Lauri jäi kuin typertyneenä seisomaan, nousi vihdoin ja lähti voimainsa takaa hiihtämään tavoittaakseen toiset.
Miehet olivat jo saapuneet määräpaikkaansa. Viisikymmentä vahvaa nuorukaista reppuineen ja aseineen. Toisilla vanha luodikko tai haulikko, joihin kiireesti valettiin kuulia ja täytettiin panoksia. Tikareita tahkottiin ja vöitä viimeisteltiin. Miesten jokainen liike osoitti teräksistä reippautta.
— Tulipahan nuijasota vielä kerran.
— Saadaanpahan tosiaankin tapella. Kunpa nyt olisi tässä ryssiä alkajaisiksi!
Ja puhuja heilutteli ilmassa välkkyvätä asettaan.
— Tässä on ryssien varalle!
Muuan mies heitti sylyksen pamppuja lattialle.
— Selkä ensin pehmeäksi tavaritseilta ja sitten rajan taakse!
— Punikit samaan matkaan!
— Kukapa jouti ja kehtasi ryssiä kuljettaa. Auetkoon vain maa ja nielköön heidät!
— Suomen multa on liian hyvää ryssien peitteeksi. Rajan taa, sanon minä!
— Ja viekööt naisensa mukanaan!
— Taitaisi kertyä niitä yhtä paljon kuin ryssiäkin. Hyi helvetti moista häpeää! Suomen naiset ryssien hutsuina.
— Hirsipuun ansaitsisi jokainen!
Aseet ja selkäreput olivat kunnossa, rivit järjestyivät lähtemään.
Kuului komennus.
— Asentoon! Rivit kaksintakaa! Eteenpäin mars!
Portaissa törmäsi vahtijoukkueen johtaja vastaan ja ilmoitti, että punaiset piirittävät taloa parhaillaan. Joku urkkija oli saattanut heille sanan suojeluskunnan kokoontumisesta, ja punikit olivat kerääntyneet talon riihen taakse, josta hyökkäsivät piirittämään taloa.
Miehet neuvottelivat silmänräpäyksen.
— Onko niillä aseita?
— Joku kivääri ja haulikoita.
— Kuinka paljon heitä on?
— Ehkä noin viisikymmentä.
— Me vangitsemme ne kaikki. Kymmenen miestä tuvan tälle seinälle, ikkunat rikki ja muutamia hälyytyslaukauksia. Loput muodostavat kaksi ketjua, jotka kiertävät talon. Valmiina!
Ikkunat helähtivät rikki, kuului muutamia laukauksia. Punaiset hyökkäsivät kaikki sille puolelle rakennusta, josta laukaukset kuuluivat.
— Suojelkaa itseänne, kunnes me teemme saartoliikkeen. Ketjuun!
Eteenpäin mars!
Punaiset saarrettiin pian ja he laskivat aseensa.
Ei edes yhtään laukausta ehditty ampua heidän puoleltaan.
Kulmakunnan pelätty punakaarti oli vankina talon saunassa, ja pilapuheita sinkoili heille kuin rakeita.
— Lämmitelkää nyt siellä huomiseen.
— Sopii hautoa jäsenet norjemmiksi, kun kerran tapella aikoo.
— Kiitoksia vain kivääreistä, ne olivat hyvään tarpeeseen.
— Älkää nyt suotta siellä hätäilkö, kyllä ryssät tulevat teitä sieltä auttamaan.
— Ja Siltasaaren herrat.
— Ei ne jouda, kun istuvat senaatissa.
— Hei, onpa meillä nyt jo kättä pitempää! Joka miehelle ase. Ihan tämä joukko nyt jo näyttää sotaiselta.
Joukko järjestyi uudelleen ja lähti marssimaan. Oli saatu vauhtia äsken suoritetusta sotaliikkeestä. Kovaksi tallattu tanner kumahteli miesten askelten alla. Viimeisenä ajeli joku hevosella kuljettaen punaisilta saatuja ampumatarpeita.
Aamun sarastaessa joukko majoittui kirkonkylään. Pyhä sota oli alkanut, vapauden jano nostatti valkoisen armeijan ensi rivit liikkeelle..