III.
Seuraavana aamuna ajeli Mäenpään isäntä työväkeä aamukahville. Kovinpa raskaasti ne nyt nukkuivatkin vielä, vaikka kello kävi jo kuudetta.
Paikkakunnan punakaartilla oli yöllä ollut salaiset harjoituksensa, ja uni vaati nyt velkaansa. Miehet nousivat verkkaan ja haukottelivat ärjähdellen. Nuristiin. Olisihan tässä nyt joutanut makaamaan, kun kerran vallankumous oli tulossa. Saattaisi siinä rytäkässä tulla univelkaakin. Miehistä ei vielä kukaan tietänyt syrjäkylän punakaartin viimeöisestä kohtalosta. Sana oli kyllä sieltä näillekin lähetetty lopettaa työt ja majoittua valmiiksi Punamäen torppaan siksi, kun toisin määrätään, mutta lähetti oli välillä pistäytynyt kotiinsa ja saatuaan kuulla, että kaarti oli vankina, ei uskaltanut enää lähteä liikkeelle.
Tartuttiin haluttomasti puhdetöihin, haukoteltiin ja ärjähdeltiin.
— Pitäisi mennä talliin, kuului isäntä käskevän.
Rengit täyttivät käskyn vastahakoisesti.
Hetkistä myöhemmin asetuttaessa aterialle kysyi joku miehistä:
— Missä ovat Tuomas ja Lauri?
— Lienevät kylään pistäytyneet, virkkoi isäntä jurosti.
— Taitavat olla lahtarien asioilla, jurahti joku miehistä. — Taitaisi olla nyt parasta pysyä kotonaan.
— Niin minustakin, että jokainen pysyisi työnsä ääressä, sanoi isäntä painavasti ja jatkoi: — Tähän asti ei ole tarvinnut talonväen tiliä tehdä menoistaan palvelijoille.
— Nyt onkin toinen aika, kuului uhkaavasti.
— Olkoon aika mikä tahansa, mutta minä en tahdo tästä eteenpäin kuunnella teidän uhkauksianne, jyrähti isäntä pöydän päästä. — Kapinavehkeisiin minä ainakin kiellän teitä osaaottamasta, niin kauan kuin olette minun työssäni ja leivissäni.
Sanoi ja meni kamariin. Siellä kumminkin Juho jo katui, mitä oli tulistuessaan tullut sanoneeksi. Maksoipa tosiaankin vaivan ruveta mokomille puhumaan mitään! Tähän asti oli hän sen varonutkin ja koettanut rauhallisesti neuvotella. Ei jaksanut tällä kertaa enää hillitä itseään. Ja mitäpä auttoi enää hyvyyskään heidän kanssaan. Varmasti tulisi hänenkin talostaan kapina vetämään useita miehiä mukaansa. Perheet, jäisivät hänen huollettavikseen. Nehän olivatkin syyttömiä joka tapauksessa. Vaikkapa veisaisivatkin samaa virttä kuin perheen pääkin. »Työmieshän» oli nykyään ollut heidän opettajansa. Sen oppeja oli saarnattu ja kylvetty, ja nyt ne kantoivat hedelmää.
Juho painui sänkyyn ja jäi miettimään. Piippukin sai sammua ja unohtua. Emäntä liikehti levottomana huoneesta toiseen. Näytti jotakin askaretta tekevän, mutta se jäi kesken. Kuului raskaasti huokailevan, mutta ei tullut valittamaan. Mahtoi surra poikien kohtaloa. Pelkäsi kai heidän joutuvan punaisten uhreiksi.
Juho sytytti piippunsa, mutta ei muistanut sitä sen enempää.
Mitähän ne nyt täällä aikovat punakaarteineen ja julistuksineen? Tietysti kai täällä samaan malliin kuin muuallakin. Kuljetaan talosta taloon ryöstämässä ja tappamassa. Vihatut isännät ja emännät on saatava tieltä pois, ehkäpä pojat ja tyttösetkin. No, pojat nyt ovat menneet, mutta muu perhe saa sitä enemmän kokea turvattomuutta ja väkivaltaa. Mikä tuli turvaksi, jos alkavat ryöstää ja murhata.
Suojeluskunnan on täytynyt kai lähteä kotinurkkien ulkopuolelle, ja tänne jää vain sellaista väkeä, jossa ei ole puolensa pitäjätä. Ensin olisi pitänyt kotinurkat puhdistaa ja sitten vasta lähteä kauemmas vihollista hätyyttämään. Kai niillä joka paikassa aseita on, ryssäin aseita. Tähän asti on ryssä syönyt ja kalvanut tätä maata, nyt antoi muka vapauden, mutta jätti verikoiransa tänne raiskaamaan. Kun olisi nyt nuoressa polvessa kuntoa, että maksaisi vuosikymmenien kärsimykset hyvällä mitalla ja antaisi nykypäivien häpeästä semmoisen iskun, että eivät tänne toista kertaa liioin pyrkisi! Mutta heillä on aseet ja varustukset ja meidän oma työväkemme mukana. Kyllä taisi tulla nyt kaikesta loppu.
Juho katseli ikkunasta ulos. Päivä paistoi kuin keväällä, ja vesi tipahteli räystäistä. Pelto pohotti hohtavan valkoisena, tasaisena aukeamana. Tunkiot oli toki saatu tehdyiksi. Nyt ne olisivat jo jääneetkin. Töistä ei näyttänyt tulevan mitään.
Juho hymähti surullisesti katsellessaan siinä ikkunassa tasaisia talon peltoja. Jos nyt punaiset saisivat haluamansa mullistuksen aikaan, miten noitakin viljeltäisiin? Ehkäpä kävisivät kuin haukat haaskan kimppuun, jakaisivat ja riitelisivät kuka parhaimman palan saa. Sillä ei sitä heidänkään yhdenvertaisuuttansa ole kuin paperilla ja suussa vain. Jokainen ottaisi toisen suusta parhaimman palan.
Niin, mitenkä tuon pellon kävisikään ja tuon metsän? Pelto paloiteltaisiin. Joku ehkä kävisi viljelemään, mutta toinen möisi heti osansa, hävittäisi rahansa ja olisi yhteiskunnan hartioilla kuten tähänkin asti. Toinen saattaisi jonkun vuoden viljellä, kyllästyisi ja jättäisi siihen. Kohta olisi vain ojanvarsilla kasvava metsä merkkinä pellon paikasta.
Joku vieras kolisi pirtin puolella. Juhon mietteet keskeytyivät. Vieras kuului kysyvän isäntää, hetkisen perästä raotti kamarin ovea.
— Ka täällähän se on, päivää! Tulin tuomaan uutisia.
Vieras, Tiehaaran isäntä, veti oven kiinni perässään.
Juho kehoitteli painamaan puuta, emäntä keittiön puolella näkyi kiidättävän pannua tulelle. Vieraan ilmestyminen taloon näinä raskaina päivinä oli mieluinen asia.
— Et ole kai vielä kuullut, että Taka-Kinnulan punakaarti on viime yönä vangittu.
— Älä! No sehän nyt olisi…
Juho haki sikarilaatikon esille.
— Ja aseitakin ovat niiltä saaneet ja hevoskuorman ampumatarpeita.
Olisi tässä kohta saatu lyijyä nahkaan!
— Peijakas! Meidän miehetkö vangitsivat?
— Niin. Olivat hyökänneet Lampaalaan, johon miehet viime yönä majoittuivat. Punaiset on nyt viety kirkonkylään ja ovat hyvässä tallessa. Kaipa siellä on miehet toisilla paikkakunnilla puhdasta tekemässä.
— Jumala heitä auttakoon vaikeassa työssään, virkkoi emäntä, joka oli tullut ovelle kuulemaan uutisia.
— Ja on täällä vieläkin uutisia…
Tiehaaran isäntä kaivoi taskustaan samanpäiväisen kotikaupungin sanomalehden.
— Koko Pohjola on noussut ja ryssät siellä riisuttu aseista jo melkein joka paikassa.
Juhon kasvot värähtivät. Kiireesti pujotti hän lasit nenälleen ja tahtoi omin silmin tutkia uutiset, tullakseen vakuutetuksi niiden todenperäisyydestä.
Hetken perästä laski hän lehden kädestään ja virkkoi keventyneenä:
— Kun kerran Pohjola nousee, niin ei ole hätää. Vähitellen siitä on kaikkien noustava. Ja kun ryssät saisi pois, niin eiköhän näistä omista ryssistä pian selvä tulisi.
Tiehaaran isäntä ilmoitti vielä, että Juhon oli tänään mentävä kirkonkylän esikuntaan, johon oli kutsu saapunut.
— Mutta enhän minä voi taloa tähän jättää… punaisten käsiin.
— Kyllä niistä huoli kai pidetään ja vuoropäivin siellä on oltavakin. Minä tulen jo ylihuomenna sinun paikkaasi hoitamaan. Joka miehen tässä on tehtävä voitavansa.
— Ja mielellään tekeekin.
Juho nousi käskeäkseen miehet töihin.
Mutta pirtissä ei ollut muita kuin renki Kalle ja vanha Tuomas.
— Mihin miehet ovat menneet?
Tuomas oli kenkäänsä korjaamassa ikkunan ääressä, josta murahti:
— Mikäpä hurjien menot tietää. Kiroilivat tässä aikansa ja sitten lähtivät. En kehdannut kysyä herjojen reisuja.
Juho hieman hätkähti. Jokohan olisivat nyt tämän paikkakunnan punikit päättäneet yrittää.
Juho käski valjastamaan nopeasti hevosen itselleen. Otti naulasta puhtaan sarkatakin ylleen ja heitti hyvästit emännälle, joka huolehtien talosta pyyteli pian palaamaan.
Lähtiessään Juho vielä vakuutteli vaimolleen:
— Punaisia ei sinun tarvitse pelätä. Ei ne nyt uskalla, kun saavat tietää, miten on jo toisille käynyt. Yöksi hommaan tänne naapurin Mikon ja pari muuta miestä.
Reki vierähti pihamaalta maantielle, ja kulkunen helisi himmenevässä illassa. Emäntä katseli hetken ikkunasta ja raskaasti huoahtaen ryhtyi jälleen askareihinsa.
— Kunhan ei vain Juhokin sille tielleen jäisi.