V.
Ennen punakaartin tuloa on Punamäen torpassa sattunut seuraava kohtaus.
Vanha Kustaa on syönyt vahvan aterian ja polttelee ryntäillään maaten piippuaan. Saara istuu mietteissään ikkunan luona. Kaisu on kehrännyt, mutta nostanut rukkinsa syrjään ja järjestelee jotakin karsinannurkassa.
— Tänä yönä ne sitten tulevat tänne harjoittelemaan, jurahtaa Kustaa kuin itsekseen.
— Ketkä tulevat? kysäisee Kaisu.
— Punakaartipa. Täällähän niitten on aseetkin.
— Punakaarti? Aseet?
Tyttö seisoi keskellä lattiaa kysyvin ilmein.
— Mitä isä nyt haastaa? Eihän vain isäkin lähde niitten joukkoon? Kai se jo riittää, kun Kustaakin…
— Entäpä jos lähtisi, virkkoi Saara hymähtäen. — Työväenasianpa hyväksi lähtisi.
— Mutta työväkihän ei kannata sotaa ja nyt ovat itse aloittamassa…
— Porvarit ne lahtareineen aloittavat, jurahti ukko.
— Kai niitten täytyy ryövärijoukoilta omaansa suojata.
— Häpeäisit, mokomakin porvarien kätyri! kivahti äiti tyttärelleen. —
Minä en ilkeä kuunnella sinua.
— Ei tarvitsekaan. En minäkään ilkeä olla enää kotona, kun punaisten kanssa tänne aseita haalataan ja…
— Suus kiinni! ärjähti isä.
Tyttö vaikeni. Sitaisi huivin päähänsä, meni ulos ja lasketti suksillaan mäkeä alas metsään. Hiihdettyään hämärässä metsässä rauhoittui hän ja istui suksiensa päälle lepäämään.
Hyvä Jumala, että sellainen häpeä piti tulla. Punakaartin aseita hänen kotonaan, ja vielä se tulee harjoittelemaan… hänen ennen niin rauhallisessa kodissaan.
Rauha kodista oli tosin viime kesästä lähtien hävinnyt. Aina oli puolueasioista puhuttu ja riidelty. Joku vuosi sitten ei vielä puhuttu mitään niistä asioista. Oli hiljaista ja rauhallista. Yhdessä aherrettiin ja mitään ei puuttunut. Sitten vähitellen tuli muutos. Isä oli ruvennut lukemaan »Työmiestä», ensin naapuritorpassa ja sitten tilaamalla sen itselleen. Vähitellen oli hän jättänyt työnteon, ja äitikin oli alkanut uskoa, että olot olivat kovin nurinkuriset nykyisessä yhteiskunnassa. Kustaa kulki kylissä eikä viitsinyt hänkään enää tehdä työtä. Joskus viipyi jonkun kuukauden kaupungeissa ja sahalaitoksissa ja palasi sieltä aina tyhjänä ja nälkäisenä.
Tuli sitten marraskuun lakko. Isä oli ollut lakkokomiteassa, ja sen jälkeen saarnattiin aina vallankumouksesta ja lahtareista.
Koti ei suonut enää mitään iloa. Maailmallekaan ei olisi kehdannut lähteä, mutta näytti käyvän niin, että omat vanhemmat tulisivat siihen pakottamaan. Eihän jaksanut kuulla enää yhtämittaista porvareista saarnaamista.
Ja nyt sitten vielä se häpeä, että Kustaa, hänen ainoa veljensä, lähti punakaartiin. Ei huolinut hänen kielloistaan. Ei auttanut, vaikka hän itki ja rukoili. Kaikki oli turhaa. Ja nyt yhtä suuri häpeä! Hänen kotinsa punakaartilaisten pesäpaikkana! Ei, hän ei todellakaan jaksanut enää kestää. Hänen täytyi mennä niin kauaksi, että häpeä ei kuuluisi.
Jospa Lauri olisi kotona. Hänen kanssaan voisi edes puhua. Nyt ei ollut hänellä ketään, jonka puoleen olisi tässä ahdingossa voinut kääntyä. Kukapa hänestä välittäisikään, kapinoitsijain tyttärestä. Punaiseksi kai häntäkin luulivat.
Sitä ajatellessa, että hänetkin luettaisiin punaisiin, kouristi häntä uusi häpeän ja tuskan tunne. Miten turvattomaksi hän tunsikaan itsensä. Lauri ainakin tietää, että hän on pysynyt erossa heidän villityksestään. Kunpa hänkin pääsisi sinne, missä Lauri on.
Kaisu istui vielä pimeän tullen ja koetti pienessä päässään ratkaista maailman arvoitusta. Oli niin paljon sellaista, jota hän ei käsittänyt. Sen hän vain käsitti ja uskoi varmasti, että punaiset lähtivät omaksi häviökseen taisteluun.
Tähdet tuikkivat tummassa korkeudessa. Vilu puistatti ruumista, ja hänen täytyi nousta suksilleen. Mihin hän menisi? Kotiinkaan ei voinut mennä. Punakaartilaiset olivat siellä varmasti parhaillaan mellastamassa.
— Mutta miksi punakaartilaisten annettiin mellastaa ja niin nopeasti valmistautua taisteluun rauhallisia kansalaisia vastaan?
Salamana välähti tämä ajatus hänen mielessään.
Mutta ehkäpä suojeluskunnat tahtoisivatkin estää punakaartin toimintaa, jos vain tietäisivät. Ehkä eivät tietäneet, että heilläkin nyt parhaillaan…
Kaisu lähti nopeasti hiihtämään kotiinsa. Hänen täytyi saada varmuus, oliko tosiaankin punakaarti heillä harjoituksiaan pitämässä ja mitä he suunnittelivat. Ehkäpä hän voisi jotakin tehdä rauhallisen elämän turvaamiseksi.
Päästyään kotikartanolleen hiipi hän latojen ja navetan taitse tuvan nurkkaukselle. Seinää vasten oli aidaksista laitettu suojus, jossa säilytettiin kaikenlaista tavaraa. Kaisu hiipi suojukseen ja jäi kuuntelemaan. Seinässä oli pieni kairan reikä, josta täytteen pois työntämällä kuuli ja näki hyvin.
Tuvassa perustettiin parhaillaan vallankumousoikeutta. Kaisu jäi kuuntelemaan. Sydän löi niin, että hän luuli sen kuuluvan tupaan asti. Jos olisivat hänen tienneet täällä olevan kuuntelemassa, olisivat varmaankin urkkijana tappaneet.
Noilla pistinniekoilla, jotka olivat hänen kotinsa seinää vasten pystyssä.
Auttaisi nyt hyvä Jumala pääsemään täältä hiljaa pois. Hän rientäisi viemään sanaa kirkonkylään uhkaavasta vaarasta. Ne ehkä vangitsisivat isän ja äidinkin. Tekisikö hän väärin, jos ilmoittaisi? Ehkäpä eivät isää ja äitiä vangitsisikaan? Ja sopiko sitä katsoa? Ei, kyllä se olisi sentään kauheata.
Mitä, mitä hän kuulikaan? Kuolemantuomioita! Aikoivatko punaiset lähteä kotikylälle murhaamaan? Mäenpään isäntä… ja nyt vasara paukahti, se oli kai päätös… Voi herra Jumala!
Kaisu hoippui tuvan takana niinkuin ankaran iskun saaneena. Vaivoin hän sai tukahtumaan ulospyrkivän huudon huulillaan. Kirkonkylään! Oliko jo myöhäistä?
Tyttö ponnisti kaikki voimansa. Lumi suihki suksen tieltä. Nopeammin! Suojaava takki täytyi heittää tielle. Kuinka pian hän ehtisi? Ehkä tunnissa. Olisiko silloin jo myöhäistä? Ne vangitsevat ehkä isän ja äidin, mutta sitä ei saanut katsoa. Ei, nyt ei voinut ajatella, täytyi vain ponnistaa.
Tyttö riensi eteenpäin kuin tuuliaispää. Liina putosi tielle. Se sai jäädä. Hiukset aukesivat sykeröstä. Joutivat hulmuta vapaina. Eteenpäin!
Kirkonkylä tuli näkyviin, mutta hän alkoikin jo uupua. Polvet horjahdellen hän hiihti suojeluskunnan päämajalle.
Eteisessä kysyi vahtisotilas, mitä on asiaa.
— Tärkeätä… johtajalle, läähätti tyttö.
Mies katseli tyttöä epäillen, mutta lähti viemään häntä esikuntaan.
Tyttö selitti muutamilla sanoilla asian. Terävät katseet kiinnittyivät häneen.
— Missä harjoittelevat? Onko niillä aseita?
— Punamäen torpassa, minun kotonani. Heillä näkyi olevan aseita ja vallankumousoikeus…
Tyttö nieli kyyneleitään. Miksi ne katselivat häntä niin vihaisesti.
Luulivatko, että hänkin…
— Mikä oikeus, selittäkää nopeasti ja joka sana totta!
— Minä kuulin, kuinka he perustivat oikeuden ja lukivat kuolemantuomioita…
Tyttö purskahti itkuun. Hän ei voinut mitään, että jännitys laukesi.
— Ketä tuomittiin kuolemaan, kuulitteko?
— Mäenpään isäntä… mutta he jäivät jatkamaan. Minä tulin sanaa tuomaan. Minä kuulin, että ne uhkasivat tänä yönä lähteä…
— Tulitteko yhtä mittaa tänne vai kävittekö välillä jossakin?
— En. Minä tulin yhtä mittaa.
Mäenpään isäntä oli tullut paikalle.
— Mutta miten on selitettävissä, että punakaarti teidän kotonanne harjoitteli ja tuomioitaan luki. Ettekö tekin kuulu punaisiin?
— En, kuului tytön jyrkkä vastaus.
Muutamat katselivat epäillen tyttöä. Joku lähti antamaan määräystä lentävälle osastolle, jonka piti lähteä Punamäen torppaan.
— Tule nyt lepäämään, virkkoi Mäenpään isäntä ystävällisesti Kaisulle.
— Sinä varmaankin hiihdit kovasti.
— Tyttöä ei saa vielä laskea menemään, kuului joku sanovan kylmästi. Ja ovessa mennessään kuuli Kaisu siihen vielä lisättävän:
— Saattaa olla samassa liitossa. Pitäisi sanoa miehille, että menisivät varoen mökkiin.
Se oli kuin ruoskan isku vasten kasvoja. Epäiltiinkö häntä täällä punaiseksi ja valehtelijaksi!
Mäenpään isäntä oli ystävällinen. Toimitti ruokaa ja juomaa ja kehoitteli lepäämään. Sanoi hänen tehneen palveluksen isänmaalle ja kotiseudulleen tuodessaan tärkeän sanoman.
Tuntui hyvälle, että edes joku oli ystävällinen. Ruoka ei kumminkaan maistunut. Kuvitellen kohtaloaan jäi hän erään sivuhuoneen sohvalle lepäämään. Oli keskiyö, mutta kukaan ei näyttänyt joutavan nukkumista ajattelemaan. Kaikilla näytti olevan kiire. Miehiä tuli ja toisia meni, kiväärit olalla. Lauria vain ei näkynyt. Olikohan mennyt toisten kanssa Punamäkeen. Tuotaisiinkohan isä ja äiti vangittuina tänne? Isä taas varmasti kiroaisi tietäessään, että hän on ollut ilmiantajana! Kotiin ei voinut enää mennä. Teki mieli lähteä kysymään, eikö hänellekin olisi täällä jotakin tehtävää. Hävetti mennä tällaisissa vaatteissa. Pitäisi puhua Mäenpään isännälle.
Kaisu nukahti ja heräsi vasta kun tultiin hakemaan häntä esikuntaan. Joukkue suojeluskuntalaisia oli käynyt Punamäen torpalla, mutta eivät tavanneet ketään. Tuomas ja Saara olivat olleet maata menossa ja ihmetelleet, että sellaisia on puhuttu, että muka heillä punakaarti… eivät he tienneet mitään.
Mutta joukkueen johtaja oli huomannut tuvan edustalla paljon suksenjälkiä, ja joku miehistä oli löytänyt samasta paikasta kiväärin patruunan. Ukko ja akka pantiin uudestaan ahtaalle, mutta eivät puhuneet mitään. Selvästi näki kumminkin, että he hätääntyivät ja sotkeutuivat puheissaan. Toistaiseksi jätettiin heidät vapaiksi, mutta kiellettiin poistumasta kotoa.
Kaisu vietiin esikunnan eteen. Outoja miehiä istui pöydän ääressä, eikä
Mäenpään isäntää näkynyt.
Kaisua kuulusteltiin uudelleen, ja joku mies taaskin kehoitti puhumaan totta. Epäilivätkö ne todellakin häntä? Miksi hän tuli ollenkaan sanaa tuomaan! Mutta eihän hän voinut olla tulemattakaan.
Miehet siinä pöydän ääressä näyttivät vihaisilta ja kiihtyneiltä. Heidän viereensä oli ilmaantunut mies kivääri kädessä seisomaan. Yöllä sitä ei siinä näkynyt. Oliko se siinä häntä varten?
Tyttö tunsi yhä enemmän hämmästyvänsä miesten vihaisista katseista ja häneen kohdistuneista sanoista.
— Tyttö voi olla punikkien urkkija. On keksitty ovela juoni punakaartista ja mökistä.
— Mutta suksien jäljet ja kiväärin patruuna? Miten ne voidaan selittää? kuului joku sanovan.
— Onhan nekin saattaneet kuulua sotajuoneen.
Kysyttiin tytöltä, kuuluiko hänen isänsäkin punakaartiin.
— Ei, mutta…
Veri kohosi tytön poskipäille.
— Mutta mitä?
— Veljeni kuuluu ja hän… Kaikista minun estelyistäni huolimatta lähti…
— Mihin.
— Jonnekin kauemmas… rintamalle, tai jotakin sellaista.
Miehet pöydän ääressä heilahtivat kärsimättömästi. Silmäykset, joita tyttöön luotiin, näyttivät käyvän tuimemmiksi.
— Tiesitte veljenne lähdön ettekä siitä ennemmin mitään puhunut.
— Olette nähtävästi samassa liitossa. Punikit lähettivät teidät joko urkkimaan tänne tai saamaan suojeluskuntalaisia johonkin viritettyyn ansaan.
— Tämä on merkillinen juttu. Olisi parasta, että puhuisitte totta!
— Tiedättekö, että sotaoikeus määrää kaikki urkkijat ja valheellisten tietojen tuojat ammuttavaksi.
— Mutta Jumala tietää, että minä en valehtele, virkkoi tyttö ja purskahti rajuun itkuun.
Mäenpään isäntä oli viimeisen keskustelun aikana tullut sisään. Hänen sisässään näytti kuohahtavan.
— Mitenkä te kohtelette turvatonta tyttöä! Ettekö häpeä! Kuka teistä voi väittää varmasti tytön valehtelevan? Hän on ponnistanut viimeiset voimansa tuodakseen tänne tärkeitä tietoja, ja te uhkaatte häntä sotaoikeudella, vieläpä ennenkuin olette saaneet lisäselvitystä asiaan.
Kuului murinaa pöydän äärestä ja selityksiä, että täytyy toimia määräysten mukaan ja että tyttö kuuluu punaisten perheeseen.
— Jääköön kuulustelu tällä kertaa. Tyttö on kumminkin kaiken varalta vangittava. Hän voi olla urkkija. Viekää tyttö toisten vankien joukkoon.
Tytön voimaton itku lakkasi. Kasvot olivat valkeat kuin palttina.
Horjuen hän lähti kivääriä kantavan miehen mukaan.
— Hän ei ole urkkija ja minä kiellän jyrkästi häntä vangitsemasta, jyrähti Mäenpään isäntä.
Tyttö loi ovella mennessään kiitollisen katseen isäntään.
— Ettekö yhtään häpeä, hyvät herrat, jyrähti Juho edelleen. — Hän ei täältä tietysti tahdokaan poistua ennenkuin asia on selvä, mutta vankina minä kiellän häntä kohtelemasta.
— Täällä ei kysytä yhdeltä mieheltä mitä tehdään. Tyttö pääsee vapaaksi, kun asia on selvä.
— Mutta jos punakaarti, joka on minunkin uskoni mukaan varmasti ollut viime yönä Punamäen torpassa, on päässyt livahtamaan läpi käsien rintamalle ja jos te ette tästä pääse selville, niin te pidätte tytön edelleen vangittuna?
— Tietysti.
— Ja minä sanon, että se on teille häpeä ja häpeä koko vapaustaistelulle, että syyttömiä vangitaan ja vielä niitä, jotka koettavat auttaa yhteistä asiaa.
— Sille me emme mahda mitään.
— Siinä tapauksessa minä eroan heti esikunnasta.
Mäenpään isäntä nousi lähteäkseen. Hänen äänensä jyrisi ukkosena.
— Ja varokaa tytölle tekemästä mitään, muuten saatte seuraukset vastata.
Esikunnan herrat hymyilivät kylmästi. Juho painoi hatun päähänsä ja meni ulos. Ennen kotiin lähtöään kävi vielä Kaisun luona ja toimitti hänelle hyvän vuoteen ja ruokaa. Haki hänelle vielä muutamia kirjoja ja kehoitti olemaan levollinen. Asia pian kyllä selviäisi. Hän kyllä tuli pitämään siitä huolta.
Ajellessaan kotiin kirkkaana helmikuun aamuna tunsi Juho olonsa taas entistä raskaammaksi. Tultaisiinko muuallakin syyttömiä vangitsemaan niinkuin täälläkin? Ja kuinka pitkälle tämä tällainen tulisi menemään. Toimittiinko siis tälläkin puolella oikeudesta perustamatta?
Mutta taisi ollakin niin, että viha ja vaino kuohui ensin alkuun päästyään joka paikassa päällimmäisenä.