VI.
Mäenpäässä oli hiljaista. Talon töitä toimitteli Kesti-Tuomas ja renki Kalle, jotka olivat jääneet, toisten lähtiessä lakkopäiville tai punakaartiin. Isäntä oli kyllä palannut pian kirkonkylästä, mutta työkunto tuntui hänestäkin sammuneen. Koetti askarrella yhtä ja toista, mutta kaikki näytti jäävän keskeneräiseksi.
Oli tullut liian paljon ajateltavaa yhdellä kertaa. Vapaustaistelun kulustakaan ei tietänyt sanottavampaa, miten se menestyi. Pohjanmaa oli tosin puhdas, mutta varsinainen rintama oli muodostunut Keski-Suomeen, ja kaikesta päättäen näytti taistelu kehittyvän pitkäaikaiseksi ja sitkeäksi. Miten tulisi käymään, jos heikosti varustettu ja muutenkin vähäinen armeija häviäisi. Punaisten kosto olisi varmaankin hirveä.
Rintaman tälläkin puolella tapahtui yhtä ja toista, jota ei olisi saanut tapahtua. Torpan Kaisu istui edelleen vangittuna, vaikka tytön ilmoitus oli huomattu oikeaksi. Samainen punakaarti oli jonkun päivän kuluttua vangittu ja vallankumousoikeuden pöytäkirja löydetty. Tästä huolimatta epäiltiin tyttöä punaiseksi eikä laskettu vapaaksi. Tämän lisäksi oli vielä paikkakunnalta vangittu punaisina pari muuta miestä, jotka Juho oli esikunnassa taannut rehellisiksi työmiehiksi ja vapaiksi osallisuudesta punaisten puuhiin. Vapauttaakseen nämä syyttömästi vangitut oli Juhon täytynyt kääntyä lähikaupungin esikunnan puoleen, joka oli asiassa luvannut tehdä voitavansa. Tuntui raskaalta ajatella että valkoistenkin puolella tehtiin vääryyttä ihmisille. Punaisia ei saattanut ihmetelläkään kaikista konnuuksistaan. Olivathan he saaneet kansalaiskasvatuksensa »Työmiehestä». Ja olipa miten oli. Ei olisi tarvinnut esikunnan tässä asiassa esiintyä niin virkavaltaisesti.
Juho oli kopistellut rekiä pihamaalla. Pistäysi siitä vielä talliin.
Siinä seisoivat hevoset joutilaina. Mullanajo jäi kesken. Mikäpä tiesi miten pitkälle tässä talon työt keskeytyisivätkään. Saattaisi mennä vielä touonteon aikakin. Jäisivät viljat kylvämättä, maat kyntämättä. Kurjuus seuraisi kurjuutta.
Mutta mitäpä nyt tästä. Olihan ennenkin pellot jääneet siementämättä.
Siitäpähän olivat taas aikoja myöten nousseet. Kun nyt vain miehet
siellä kestäisivät. Lieneekö enää isäin henkeä pojissa kestämään?
Nousemaan sortoa vastaan oli ollut. Kun nyt loppuun asti kestäisivät.
Tämäpä nyt oli merkillistä!
Juho oli suitsinut hevosen tallissa ja taluttanut sen murareen eteen.
Eihän tässä mitä muralla. Ja Juho vei hevosen takaisin talliin.
Emäntä käveli pihamaalla. Hänelläkin oli surunsa. Kasvot veti kurttuun ainainen huoli pojista ja taloudenhoidosta. Piiatkin olivat laiskistuneet ja käyneet kovin ilkeiksi kapinan aikana. Työt tehtiin miten sattui, ja iltaisin oltiin kylillä menossa. Sieltä palattua puhuttiin kaikenlaista. Siellä ja siellä olivat punaiset voittaneet ja lahtarit vangittu. Tännepäin kuului olevan punainen armeija tulossa. Sitä kuunnellessa tahtoi väkistenkin loppua kärsivällisyys. Kaikesta puhuttiin vielä niin vahingoniloisella äänellä.
Emäntä meni navettaan. Eivätkös olleet taas juttuamassa keskellä kiireintä lypsyaikaa. Rehuakin oli kannettu parsiin, niin että lehmät sotkivat sitä allensa. Kuului taaskin, että punaisten tuloa toivottiin.
— Älkää hyvät lapset… aloitti emäntä hiljaiseen, lempeään tapaansa.
Piiat vain murisivat vastaan ja uhkailivat. Täytyi mennä pois, kävipä navettatöiden miten tahansa. Kauankohan tätäkin menoa kestäisi?
Isäntä oli mennyt tupaan ja alkanut askaroida vanhan reen kimpussa. Ilta jo hämärsi. Piisissä hehkui valkea. Emäntä navetasta tultuaan oli nostanut kahvipannun pöydälle ja pyyteli Juhoa kahville.
— Kuinka kauan sinä luulet tämän kestävän? kysyi emäntä hiljaa, kääntäen kärsivän näköiset kasvonsa isäntään.
— Mikäpä sen tiesi. Saattaa kestää kauankin. Onhan niillä ryssiä apuna.
— Saattavat ehkä voittaakin.
— Sitä minä en vielä usko. Pianpa se oli Pohjanmaakin puhdasta. Kunpa saisivat vain aseita.
— Entäpä jos eivät saa. Jos Saksa ei annakaan. Ollaan tässä vielä punaisten jaloissa. Hengen ne silloin ottavat.
— Elähän nyt vielä hätäile. Saattaahan kaikki hyväksi kääntyä.
— Saattaapa, saattaa.
Vaiettiin hetkiseksi. Oli tullut jo melkein pimeä. Takkatuli vain valaisi tupaa.
— Vaikka voisihan se käydä niinkin, että punaiset voittaisivat, virkkoi emäntä tuleen katsellen. — Silloin meidänkin aherruksemme olisi mennyt hukkaan.
— Tuskinpa me silloin mitään tarvitseisimmekaan, hymähti Juho. — Kyllä se olisi silloin punaista alusta loppuun.
Juho huokasi raskaasti.
Äänettömyys yllätti taas heidät.
— Kun ne saisivat sinne miehiä edes riittävästi, virkkoi emäntä jälleen mietteissään.
Kuuluu kaupunkiin yhä vieläkin tulevan satoja joka päivä. Mukana on työmiehiäkin runsaasti. Kuului muuankin isäntä tulleen kaikkine mökkiläisineen.
— Onhan tämä ikävää tämmöinen, mutta on tämä niin ihmeellistäkin.
Niinkuin tuuliaispäät lähtivät.
— Niin… Kuului olleen muutamilla aseina puunuijat niinkuin ennen pohjalaisilla.
Liekit raukesivat takassa. Tuvassa tuli pimeä. Juho nousi, sytytti lampun ja virkkoi emännälle:
— Pitänee lähteä niille viemään ruokaa. Jätä vain pari leipää kotiin. Muut kaikki säkkiin ja voita ja lihaa. Minä nostan jauhosäkin tuolta aitasta rekeen. Pitäisi laittaa niin, etteivät tytöt näkisi…
— Et kai sinä nyt lähde yön selkään… Saattaisi olla vaikka minkä tekevää…
— Pahemmassa vaarassapa siellä toiset ovat. Ja pian minä sieltä takaisin tulen. Parempi kuljettaakin näin öiseen aikaan.
Kesti-Tuomas laitteli reen ja valjasti hevosen. Juhon lähtiessä pakisi:
— Olisin tässä minäkin nuorempi mies niin lähtisin.
— Niinkö punaisten puolelle? virkkoi isäntä leikillään.
Tuomas kirosi karkeasti. Eikö hän muka osaisi valkoisten puolella tapella. Ainapa hän on ollut sotajalalla niitten sosialistien kanssa.