VII.
Taistelu oli vaiennut ja ilta läheni. Kauempaa vain kuului joitakin yksinäisiä kiväärinlaukauksia. Sitten tuli suuri, salaperäinen hiljaisuus.
Tuomas ja Lauri olivat sattuneet samaan joukkueeseen ja majoittuivat nyt muitten mukana taloon, jossa olivat edellisenä yönä punaiset mellastaneet. Vielä äsken junavaunussa, tullessaan rintamalle, olivat miehet piloja puhuneet ja naureksineet. Nyt tuntui niinkuin näkymätön, outo käsi olisi koskettanut olkapäähän ja joku ääni kysynyt: »Mitenkäs se on sinun laitasi, pysytkös rohkeana vai pelkäätkö? Aamulla voidaan sinut jo korjata pois kylmenneenä.»
Tuomas ja Lauri vakuuttivat tuntemattomalle, etteivät pelkää. Rauhallisina riisuivat varustuksensa ja ryhtyivät illallistaan valmistamaan.
Johtui siinä kotoinen illallinen mieleen.
Äänetönnä saattavat nyt Mäenpäässä istua illallisella. Äidin silmät ovat punaiset hänen tullessaan ruokapöytään, jossa palvelijoilla on ollut tavanmukaiset juttelunsa. Isä vaikenee ja katsahtaa säälien äitiä.
Pala tuntui vaikeasti painuvan alas. Mitä helkkaria! Lapsettamaanko tässä…
— Aseisiini Pian aseisiin, mars, mars!
Komennus kuului ovelta, jossa muutamat miehistä olivat jo menossa.
Tuntui oudon juhlalliselta lähteä ensimmäiseen taisteluun. Ulos tultua aikoi kuulua tykistön ukkosta muistuttava ääni.
Tuomas ja Lauri joutuivat kärkeen. Asemapaikkana oli pieni mäentöyräs, johon hankia myöten oli kahlattava. Oikealla sivustalla oli pieni järvi, jonka takaa alkoi kuulua kivääritulen rätinää.
Jo vinkuivat ensimmäiset kuulat korvissa. Rantametsään putosi kranaatti ja räjähti, valaisten hetkiseksi kahlaavan joukkueen. Toinen putosi jäälle, joka ulvahti ja repeili. Kolmas… neljäs… kiväärituli kiihtyi ja siirtyi lahdenpohjukkaan. Joukkueet olivat asettuneet asemiinsa..
Tuomas odotteli tulen avaamista. Miks'ei jo komennettu ampumaan? Oksat rapisivat metsässä heidän yläpuolellaan.
Tuomas seurasi jännityksellä tapahtumain kulkua. Äsken lumessa kahlatessa oli sydän lakannut lyömästä, mutta nyt se löi kahta hurjemmin. Käsi puristi pyssyn piippua, niin että sormille teki kipeää.
Hänen vieressään seisoi komentava upseeri ja rauhallisesti sytytti piippunsa. Asettui sitten tähystelemään, ja piippu kyti kourassa. Konekivääri oli tuotu jonkun matkan päähän hänestä, kiireesti laitettu kuntoon, ja miehet kyyröttivät sen ääressä odotellen punikkien tuloa ja merkkilaukausta.
Lahden poukamassa oli niitty, ja sen laidassa näkyi nyt jo liikehtimistä. Punaiset eivät aavistaneet mitään lähellä piilevästä vaarasta. Sankka parvi läheni jäätä pitkin. Piippuaan poltteleva luutnantti kirosi tyytyväisenä.
Laukaus kajahti. Nyt se alkoi! Korvat menivät lumpeeseen ja kädet hieman vapisivat. Ne olivat sittenkin suomalaisia, omia kansalaisia. Ah, miten ne kaatuivat, kuin heinä. Kuului huutoa ja kirouksia. Ehkäpä siellä oli sittenkin ryssiä. Tuomaan käsi varmeni ja silmä etsi tähtäintä.
Kiväärituli vaikeni. Konekivääri rätisi vielä hetkisen.
— Ketjuun, eteenpäin mars!
Ruumis oli kuin kone, joka totteli vieterin painallusta. Yli paikoitellen kiiltelevän jään, jossa makasi ruumiita siellä täällä kuolon kamppailussa korahdellen. Muutamaan takertui Tuomaan jalka, joku kuului kiroavan. Ranta läheni.
Metsästä avattiin tuli, ja Tuomas näki, miten joku hänen vierellään horjahti, juoksi vielä muutaman askeleen ja jäi jäljelle. Kuolikohan? Ei joutanut katsomaan. Ylös metsään. Jäi toinen, kolmas. Ihme, ettei kuulunut heidän huuliltaan valitusta. Missähän oli Lauri? Tuossa huohotti hänen vierellään, ja kivääriä pitävä käsi oli veressä. Ei saanut lähestyä toisiaan. Ylös, ylös harjulle, josta satoi kuin rakeita.
Tuli taukosi. Punikit jättivät asemansa ja pakenivat.
* * * * *
Miehet makasivat lumessa ja polttelivat paperossejaan. Tuomas oli sytyttänyt piippunsa. Aamu alkoi jo sarastaa.
Tällaistako se on siis sota? Pari, kolme oli vain kaatunut ja muutamia haavoittunut. Lauri oli sitonut haavan kädessään nenäliinallaan. Kaatuneita tuotiin paareilla ja sijoitettiin rekeen. Yksi oli niissä saman pitäjän mies. Edellisenä päivänä oli rintamalle tullessa pelannut vaunussa ja vakuuttanut punikkeja kylvettävänsä. Lieneekö yksikään hänen kuulistaan sattunut? Torpan mies ja ainoa poika.
Tällaistako oli sota? Eikö tämä ollut veljessotaa?
Ajatus välähti kotvan, viivähti kaatuneitten luona, kysyi milloin uusi taistelu alkanee ja viivähti taas kotona.
* * * * *
Lähetit lennähtelivät ratsuillaan. Odotettiin uutta taistelua. Miehet makasivat lumihaudoissa märkinä ja nälkäisinä. Väsymys haihtui ajatellessa, että ryssä ja punikit… rauhallisten kotien hävitys… vallananastus… punarosvot… etelän avuksi…
Rintama oli pitkä ja yhtäjaksoinen. Päälliköt jakelivat määräyksiä.
Punikkien shrapnellit räjähtelivät jo aukeaman laidassa, jonka yli
he olivat yöllä peräytyneet. Tiedustelijat lähtivät liikkeelle.
Komennetaankohan hyökkäämään vai odotetaankohan punikkien hyökkäystä?
Mäenpäässä varmaankin käyvät aamiaiselle. No, mutta kirottuako sitä tässä nyt…
Muuan samaan suojeluskuntaan kuuluvista pojista oli yöllä saanut haavan leukaansa. Veri punoitti siteen läpi, poika kiroili ja uhkasi kostaa ensi kahakassa.
Alempana tiellä laukkasi lähetin hevonen vaahtoavana. Selkäpuolella liikkui hevosmiehiä. Toivat ampumatarpeita ja korjasivat jäältä kaatuneita. Olivat kai vielä viikko sitten olleet muranajossa. Nyt ajettiin ruumiita. Eikö tämä todellakin ollut kauhean typerää ja hullua?
Kenttäkeittiö oli siirretty muutamien satojen metrien päässä olevaan taloon sivustassa. Miksi ei laskettu aamiaiselle? Siellä näkyi liikkuvan poikia tullen ja mennen.
Punikkien puolella jymähteli taas tykin laukauksia. Shrapnelli räjähti korkealla ilmassa, toinen, kolmas… Sepäs oli ilotulitusta.
Pojat pilailivat ja naureksivat punaisten umpimähkäisllee ammunnalle. Joutivat räiskytellä. Lystikseenhän sitä kuunteli ja katseli. Olisi vain saanut syödäkseen, niin olisi perhanan mukavaa!
Tykistötuli kiihtyi. Se oli kai merkkinä pian tapahtuvaan hyökkäykseen. Lauri oli tullut Tuomaan lähelle ja tähysteli mielenkiinnolla punaisten tulitusta.
— Peloittaako sinua, poika? kysyi Tuomas veljeltään.
— Ei vähääkään. Peukaloon vain koskee niin vietävästi. Käskivät hoitelemaan haavaa, mutta johan tästä nyt malttaa. Pian kai tässä saadaan räiskytellä.
— Painuhan paikoillesi.
Tykistötuli vaikeni. Aikoivat varmasti hyökätä. Tiedustelijat palasivat, kohta kuului komento:
— Ketjuun, eteenpäin mars!
Joukko lähti liikkeelle.
Konekivääriosastot marssivat etumaisina. Toiset joukkueet olivat tehneet kiertoliikkeen, ja punaisten sanottiin joutuvan varmasti saarrokseen.
Peltoaukeaman takaa alkoi voimakas kiväärituli. Paikat haettiin nopeasti, ja lumessa maaten alkoi ammunta.
Joku päälliköistä kiroili. Paikka oli huono hänen mielestään. Olisi pitänyt ehtiä pellon syrjään, johon konekiväärimiehet olivat jo ehtineet. Kesken kiivainta ammuntaa muutettiin asemia, eikä kukaan haavoittunut.
— Sepä merkillistä, ajatteli Lauri, jonka korvien ohi olivat kuulat jo monta kertaa lentäneet.
Ammunta väliin taukosi ja alkoi uudelleen. Päivä painui jo illoilleen. Viimein komennettiin eteenpäin kuulien vinkuessa, shrapnellien räjähdellessä.
Metsikössä syntyi taistelu, jota käytiin puulta puulle siirtyen. Käsipommit räjähtelivät puolella ja toisella, miehiä kaatui, hanget punoittivat verestä. Huohottaen, raivokkaina kuin ärsytetyt pedot syöksyivät miehet vastakkain. Sanojakin jo vaihdettiin.
— Lyökää, lyökää pojat punaryssiä! Muistakaa kotia ja häväistystä.
— Lyökää lahtareita! Miksette p—leet etene! Älkää jumalauta peräytykö!
Käsipommi räjähti. Punaisten johtaja lensi palasina ilmaan. Toinen ja kolmas kranaatti sai etumaiset pakenemaan.
Pian ajettiin raikuvin huudoin punaisia takaa.
Haavoittuneet, niitten mukana Lauri, jäivät kentälle. Joka suunnalta kuului valitusta. Kaatuneita ja haavoittuneita oli paljon, ja ne haavoittuneista, jotka kykenivät jäseniään liikuttamaan, koettivat siirtyä paikalta pois, kuulemasta kuolevien valitusta. Eräältä oli mennyt sääriluu poikki, ja konttaamalla, käsiensä varassa ryömien hän koetti poistua. Toiselta oli pommin siru reväissyt käden pois. Istuallaan, puuta vasten selkäänsä nojaten, oli hän koettanut tukkia verenvuotoa.
Veri pirskui vielä sarkatakille ja hangelle. Vähän matkan päässä oli sämäytynyt käsi, hihassa verinen, valkea nauha. Joku punaisista oli saanut kuulan selkäänsä ja karkeasti kiroillen koetti ponnistautua istualleen, mutta vaipui jälleen maahan. Kaatuneet puristivat kiväärejään lujasti vielä sittenkin, kun henki oli jo paennut.
Lauri istui puunrunkoa vasten tukien kiväärillä itseään. Luoti oli tunkeutunut olkapäähän, ja hengittäessä koski kipeästi. Edessä oleva näky värisytti häntä. Koettaen tukkia korvansa kuolevien voihkinalta ei saattanut silmin olla sitä katselematta.
Tähänköhän päättyy hänenkin retkensä? Mitään tällaista mahdollisuutta ei hän osannut kuvitella taisteluun lähtiessään. Oli vain ajatellut, että joku voi ehkä kaatua tai haavoittua hänen viereltään, mutta hän kuin ihmeen kautta säilyy. Ja nyt jo, näin pian, hän oli kuoleman kanssa vastakkain. Toiset tuossa jo olivat menneet, hän vain sattumalta jäi viimeiseksi. Ehkä jo piankin hän saa seurata toisia suureen hiljaisuuteen.
* * * * *
Ilta hämärtyi. Tähdet syttyivät korkeudessa. Taistelun melske oli tauonnut, tuuli vain taivutteli hiljaa puiden latvoja.
Haavoittuneita ja kaatuneita korjattiin kuoleman kentältä. Lauri näki kaksi sanitääriä tulevan hänenkin luokseen. Sitten oli vain epämääräistä keinumista, tajunta hämmentyi. Saattoi vain huomata joskus korkeudessa kiiluvat tähdet. Ne tuikkivat kai sielläkin missä oli koti, isä ja äiti…