VIII.
Selvittyään tajuihinsa huomasi Lauri olevansa vuoteessa. Iso sali oli täynnä vuoteita, ja jokaisessa näkyi miehiä, jotka makasivat äänettöminä.
Nyt hän jo muisti, että oli haavoittunut ja että tämä oli sotilassairaala. Miten ja milloin hän oli tänne tullut, oli vielä epäselvää. Oliko hän jo kauankin maannut täällä? Mitä oli tapahtunut tällä ajalla? Vieläkö mahtoi hirveä veljessota raivota ja kumpainenko puoli oli voitolla?
Lauri koetti liikutella jäseniään. Rinnassa ja olkapäässä tuntui kipeältä.
Nuori sairaanhoitajatar tuli hänen luokseen ja hymyili, huomatessaan
Laurin uteliaasti katselevan ympärilleen.
— Nythän on asiat jo parempaan päin, on vain pysyttävä hiljaa vuoteessa.
— Olenko jo kauankin ollut täällä? kysyi Lauri.
— Kohta kaksi viikkoa.
— Niin kauan! Ja kuinka on rintamalla?
— Hyvin, poikaseni, virkkoi ohikulkeva lääkäri, joka poikkesi Lauria katsomaan. — Teistä tulee vielä mies, mutta tiukalle se on ottanut. Olkaa nyt varovainen.
Lääkäri poistui seuraavan vuoteen luokse. Lauri kyseli kaikkea hoitajattarelta ja sai tietää, että hän oli kestänyt vaikean leikkauksen. Kuula oli mennyt keuhkojen läpi. Ehkä jonkun viikon perästä voisi jo hiljalleen liikkua ja sitten vähitellen toipua kokonaan.
— Ja niinkö kauan minun täytyy täällä vielä maata. Minunhan pitäisi joutua rintamalle!
Tyttö hymyili kirkasta hymyään, meni pois, mutta sanoi pian palaavansa.
Olipa tämäkin nyt hassua. Kuula keuhkojen läpi… hän tässä, sairasvuoteessa… ensi kertaa elämässään. Ja kuoleman kenttien kautta kulkeneena… miten siellä kotona?
Lauri tunsi suloista väsymystä ja nukahti.
Herättyään huomasi hän taas sen äskeisen nuoren tytön siinä hymyilemässä. Nyt se jo näyttikin niin tutunomaiselta. Eikö se ollut… No mutta, sehän oli Hakamaan Anna! Laurikin jo hieman hymyili:
— Kun minä en sinua tuntenut. Sinäkin siis olet lähtenyt. Oletko sinä jo kauankin…?
— Kuukauden päivät. Ei tule täällä tarkoin lasketuksi aikaa. Meitä on täällä useitakin saman pitäjän tyttäriä. Emme malttaneet jäädä kotiin, kun toiset lähtivät. Ja onhan täällä työtä meillekin.
— Tiedätkö, miten siellä kotona…?
— Eiköhän ne hyvin siellä… Kuulin, että miehiä ei ole muita kotona kuin isäsi ja vanha Tuomas.
Laurin katse synkkeni.
— Onko ne sitten… punaisten puolella?
— Ovat ainakin yrittäneet. Kalle on valkoisten puolella. Muutamia lienee vankeinakin.
— Missä lienee Tuomas? Onko… onko hänestä kuulunut mitään?
— Kyllä… täällä oli yksi meidän pitäjän poika, joka kertoi, että
Tuomas on ylennetty vänrikiksi.
Nuorukaisen kasvot värähtivät liikutuksesta. Se hyvä veli oli sentään mies.
— Pitäisi tästä minunkin joutua…
— Ehkäpä sinä nyt pian paranetkin. On vain pysyttävä rauhallisena.
Tyttö nyökkäsi ja poistui.
Lauri jäi miettimään. Hän tunsi virkistyneensä ja voimainsa joka hetki kasvavan. Kun olisi saanut tietää, missä pojat olivat menossa. Tiesivätköhän kotona, että hän oli täällä? Oli kai Anna kotiinsa kirjoittanut ja maininnut. Sieltä ovat ehkä käyneet sanomassa.
Miksi eivät ole sitten käyneet katsomassa eivätkä edes kirjoittaneet? Sepä oli merkillistä. Olihan se ymmärrettävääkin. Äiti ei koskaan kirjeitä kirjoittanut, ja isällä oli nyt paljon työtä.
Mutta häneltä ovat saattaneet kirjettä odottaa. Äiti on tietysti jo hätäillytkin. Suureen taisteluun lähtiessä hän oli kirjoittanut ja vakuuttanut hyvin tulevansa toimeen ja kieltänyt äitiä suremasta. Oli äitikin häntä muistanut kotieväillä, joita oli lähettänyt jo kaksikin kertaa, ja terveisiä tuttavain mukana. Miten äiti raukka mahtoikaan nyt jo odottaa tietoja häneltä?
Lauri koetti kääntyä vuoteessaan, mutta muisti, että oli kielletty liikkumasta. Vaarallinen oli kai haava ollut hyvinkin, koskapa hän oli jo näin kauan ollut täällä eikä muistanut siitä juuri mitään. Niinkuin sekavaa unennäköä oli kaikki ollut vuoroin niinkuin kotona ja sitten taas taistelussa.
Tulisiko hän nyt todellakin terveeksi, niin terveeksi että saattaisi lähteä vielä rintamalle? Kyllä kotikin olisi miestä kovin kaivannut, mutta sittenkin hän tahtoisi taisteluun, kunnes viimeinenkin ryssä ja isänmaanpetturi olisi lyöty. Tuomas ja ne kaikki muut siellä olivat sentään onnellisia saadessaan olla kaikessa mukana.
Kirkas maaliskuun päivä tulvehti huoneeseen avatuista ikkunoista. Anna oli kertonut, että aamuisin jo kantoi hanki.
Niin siellä ulkona, mutta täällä sisällä täytyi maaten kärsimättömänä odottaa rintamalle pääsyä. Lauri oli kuullut kerrottavan, että Tamperetta piiritettiin parhaillaan. Siellä kai Tuomaskin oli, uutterana ja neuvokkaana kuin kotoisella viljelysperkkiolla. Hän ei ehkä sinne enää ehtisikään. Hänen paikkansa sai siellä täyttää joku toinen. Se ei tuntunut hyvältä.
Päivällisaikana sanoi Anna saaneensa siskoltaan kirjeen, jossa tämä kertoi kotipuolen kuulumisia. Mäenpäässä on hiljaista kuten ennenkin. Isäntä on luvannut tulla Lauria katsomaan, ja Tuomaskin on kirjoittanut kotiinsa, kertoen hyvin jaksavansa.
— Missä hän on?
— Ei sisko siitä kertonut. Terveisiä vain käski toimittamaan ja sitten eräältä toisellakin.
Tyttö hymyili taas sitä herttaista hymyään. Laurikin hymähti, vaikka totisuus asuikin aina hänen kasvoillaan.
— Keltä?
— Punamäen Kaisulta.
Veri läikehti nuorukaisen poskille. Kaisu muisti sentään häntä, vaikka hän oli melkein kokonaan tytön unohtanut. Miten hän olikin saattanut niin tehdä? Ei riviäkään rintamalta tytölle, joka sitä saattoi odottaa joka päivä. Mutta eihän siellä ollut joutanut muuta ajattelemaan kuin tehtäväänsä.
— Terveisiä minultakin Kaisulle, jos niinkuin satut sinnepäin kirjoittamaan.
Tyttö hymähti hyvätuulisesti. Oli kai aikonut ilakoida pojalle, mutta jätti sikseen ja poistui hiljaa. Olisi hän tiennyt enemmänkin kertoa Kaisusta Laurille, mutta ei voinut. Ja onhan tyttö jo kai päässytkin kiusallisesta vankeudestaan. Niin oli sisko arvellut.
Päivällisen jälkeen saivat omaiset käydä katsomassa sairaita. Tuli
Mäenpäänkin isäntä, puristi poikansa kättä ja istui vuoteen laidalle.
— No tännekös se sinun retkesi päättyikin.
— Niinhän tuo… pian minä tästä jo pääsenkin ja sitten taas lähden…
— Tulleeko vielä miestä?
— Niin ne sanovat, vaikka kuula kulki niin outoja teitä.
— Olipa siinä sitten vaara lähellä.
Juhon silmät olivat käyneet kosteiksi. Laurikin tunsi silmäkulmaansa kihoavan kyynelen, mutta se oli kiitollisuudesta elämälle, joka oli hänet pelastanut.
— Tuomaasta se on sitten tullut vänrikki, virkkoi Lauri.
— Jospa lienee… niinhän ne sitä kertoivat.. ja kirjoittihan tuo itsekin.
— Tulleekohan pian lomalle?
— Jospa saaneekin pitemmän loman, Tuomas. Äiti kertoi nähneensä unen ja sanoi, ettei Tuomasta nähdä enää näillä silmillä.
— No johan…
— Ei ole äitisi ennen turhia uneksinut. Kehoitteli vain minua lähtiessä, että toisin sinut kotiin, että jäisi edes yksi poika.
Lauri hymähti.
— Ja pitäisikö minun sitten lähteä kotiin?
— Ei ennenkuin asiat on selvät. Jos Tuomas kaatuu, aion käydä itse hänen tilalleen.
Juhon kasvot näyttivät kuin kiveen veistetyiltä. Lauri katseli ihmetellen isäänsä.
— Miten siellä kotona sitten?
— Ensin isänmaa ja sitten vasta koti. Ja kyllähän äiti siellä hoitaa taloa vanhan Tuomaan kanssa.
Poika tavoitti isän käden ja puristi sitä miehekkäästi ja virkkoi:
— Niin minustakin, että ensin kivääri ja sitten aura. Pian tästä joudun minäkin…
Seurasi hetkisen kestävä hiljaisuus. Juho nousi lähteäkseen ja ojensi kätensä Laurille.
— Hyvästi, poika, ja kun joudut riveihin, niin… tee kaikki minkä voit.
— Kyllä, isä. Terveisiä äidille ja… muillekin siellä kotona.
Juho meni. Lauri jäi ajatuksineen kahden kesken. Mietteet kulkivat kotiin, jossa oli paljon rakasta, mutta se kaikki sai jäädä niin kauaksi kuin vapaus koittaisi.