IX.
Maaliskuun päivät olivat kulumassa.
Odotettiin rintamalta etenemisviestejä. Niitä ei vain kuulunut. Odottaminen kävi jo tuskalliseksi. Jonkun pikkukaupungin tai kauppalan valloituksesta tuli tietoja, jotka kohta peruutettiin. Tuli taas uudestaan ja aprikoitiin, olikohan nyt uutisessa perää. Mitä oikein vitkasteltiin? Kutsunnat oli pidetty ja uusia miehiä lähetetty rintamille. Miks'ei jo ratkaisu tapahtunut?
Huhut kulkivat punaisten levittäminä satapäisinä hirviöinä. Kuka uskoi, kuka ei. Olihan uskovaakin. Ja ne, jotka uskoivat, pelkäsivät jo punaisten tuloa.
Huhu mateli pitkin kyliä. Ryssiä on tuotu kymmenin tuhansin ja semmoisia tykkejä, että kun jymäyttää niin kokonainen rykmentti on hajalla. Engelsmanni on idästäpäin tulossa ja ruotsalaiset pohjoisesta. Kuuluu olevan ruotsalaisiakin kymmenentuhatta. Eikö liene jo Tornio ja Oulu valloitettu takaisin. Kuuluvat niitä piirittävän parhaillaan. Oli muuan pohjalainen sanonut tälle Toisentalon Aukustille, joka on tullut lomalle, että »jo tuli nyt piruja, kun ruottalainen lähti, häviö tuli Mannerheimille».
Oli täällä Tampereen puolilta joku poika kirjoittanut ihmeitä. Ei kuulu olevan leipääkään lahtareilla kuin joskus. Olivat sitten punaiset yhtenä päivänä päättäneet, että annetaan poloisille leipää. Lastattiin vaunu täyteen jauhoja ja leipiä, pantiin veturi takaperin työntämään ja survaistiin valkoisten puolelle. Olivat silloin upseerit sanoneet, että ei ne punikit näemmä roistoja olekaan.
Kaatuneita kuuluu olevan rintaman tällä puolella kaikki kirkonkylien makasiinit täynnä. Eivät näet ehdi hautoja niin paljon kaivaa. Oli käynyt se Koljosen leski poikaansa etsimässä, niin oli nähnyt sen kauheuden. Oli avattu makasiinin ovi ja käsketty etsimään. Mitenkä siitä omansa löysi, kun ruumiita oli pinossa lattiasta kattoon ja jalat vain näkyvissä. Käytävä vain välissä, jossa oli ollut hyytynyttä verta niin paksulta, ettei iljennyt astua.
Puhuvat sitten muka, että saksalainen on tullut auttamaan. Tämäkin
Mäenpään ukko kuuluu kehuvan, että kyllä se pääpaikat puhdistaa.
Niinkuin ei olisi Saksan Vilikolla muuta tekemistä kuin tänne kynsiään
pistää.
Keskustelukin saattoi viritä.
— Ja pahapa sinne on saksalaisen tulla Suomen rannikolle. Miinat on pistetty joka paikkaan.
— Joo. Miinat on pistetty ja semmoiset, että penikulmittain särkee niitä eteen sattuu, kun räjähtää.
— Tulkoonpas pahalainen!
— Tulkoonpas vain, niin kyllä näkee, mistä lähdetään! Vai Saksa mukamas… ymmym…
Piti ihan nauraa sille valheelle.
— Mutta onhan niitten lahtarien jollakin itseään lohdutettava.
— Onpa on. Tulivat lähteneeksi syyhyttä saunaan. Taitaa olla jo housut varina.
— Joo.
* * * * *
Mäenpään isäntä liikkui askareissaan entistä ripeämmin, apunaan vanha Tuomas ja muuan mökin poikanen, jonka isä oli vankina. Heinät oli jo ajettu kotiin ja kesäpuita viimeisteltiin.
Emäntä ei jaksanut enää liikkua taloustoimissa koko päivää niin kuin ennen. Jännitys ja odotus vei voimat hyvin vähäisiksi. Kamarin sänkyyn täytyi vähänväliä heittäytyä lepäämään. Kirjeitäkin tuli pojilta ani harvoin. Saattoivat olla sairainakin siellä, mutta eivät hennoneet äidille ilmoittaa. Olivatpa jo saattaneet kaatuakin. Melkein joka hetki sai odottaa, milloin siitä sana tuotaisiin.
Lauri oli jo toipunut ja kotonaan käymättä lähtenyt rintamalle. Lähtiessään oli kyllä kirjoittanut pitkän kirjeen äidilleen ja kehoittanut vain odottamaan ja sanonut taas olevansa hyvissä voimissa. Jos enää entiselleen on tullut, kun sillä tavoin on reposteltu. Saattaa uusi kuula mennä niin, että sille paikalleen jää.
Ja siitä, että Tuomas jää, oli hän melkein varma. Uni, jonka hän näki, ennusti sitä. Tuomas oli tullut kotiin ja makasi penkillä valkoisissa. Hän meni läheltä katsomaan ja näki Tuomaan olevan kääriliinoihin kiedottuna. Kasvot olivat kuin palttina, ja nenästä valui verta. Sitä unta muistaessa tuntui niin pahalta, että täytyi vain kävellä yhtämittaa. Miten Laurinkin käynee, mutta Tuomaan kasvoja hän ei näe enää elävinä.