X.
Kun vankilan ovi sulkeutui Kaisun jälkeen, painui hän nurkkaan kuin haavoitettu eläin. Ei voinut edes itkeä. Miten maailmassa oli saattanut näin tapahtua? Eikö oikeutta löytynyt enää missään?
Yksi ainoa kysymys vain jyskytti kuumeisessa päässä: miksi, miksi näin tapahtui?
Pieni lohdun pisara oli siinä, että Mäenpään isäntä kohteli hyvin ja lupasi pitää huolta hänen pikaisesta vapaaksi pääsystään.
Joko hän ehkä huomenna pääsisi, ehkä ylihuomenna? Vai pitäisikö olla näin eristettynä muista ehkä viikkoja, jopa kuukausiakin? Oli hyvä, että sai olla edes yksin. Toisten ihmisten, toisten vankien läheisyys olisi vain vaivannut. Vietäisiinkö hänet sitten, jos toivottua vapautta ei tulisi, oikeaan vankilaan? Huu! Kylmien kiviseinien sisään, raudoitettujen ovien ja ikkunain taakse.
Vierähti muutamia päiviä, ja hänelle ilmoitettiin, että sai vapaasti liikkua määrätyllä alueella, mutta ei poistua. Jos yrittäisi poistua, ammuttaisiin.
— Ampuminen ei olisi sen pahempi kuin viattomasti vangitseminenkaan, oli hän vartijalle sanonut. Vartija oli näyttänyt nololta ja vakuuttanut, että kun asia ehditään tutkia, hän kyllä pääsee vapaaksi.
Mitä hänen elämällään olisi enää arvoa sitten, jos saisikin vapautensa.
Kaikki häntä sormella osoittelisivat. Häpeää, ikuista häpeää saisi
kantaa. Ja palkkioksi teosta, jonka oli viime hetkellä suorittanut.
Kuolema olisi paras vapauttaja.
Lauri!
Oli näin särkynyt sekin unelma. Saattaisi hänkin uskoa, että on ollut jotenkuten syyllinen. Ehkäpä ei uskoisi, että on henkensä kaupalla pelastanut hänen isänsä ja muitakin.
Itkeä täytyi sen unelman särkymistä. Se oli ainoa ja sekin meni.
Viikot vierähtivät, kuukausi kului. Tyttö ei enää toivonutkaan pääsevänsä vapaaksi. Oli siirretty jo toiseen paikkaan, jossa oli toisiakin vankeja. Vähitellen alkoi hän jo tottua vankilaelämään, laihtui ja kalpeni. Katse kävi araksi kuin kiusatun eläimen… Ja kun Mäenpään isäntä toi eväitä ja lohdutteli, hävetti niin, että olisi tahtonut maan alle painua.
Tuli sitten vapautuksen päivä — odottamatta. Hänelle sanottiin, että sai nyt mennä vapaasti mihin vain. Ei valiteltu, että syyttömästi oli vangittu. Ei sanottu sitäkään, oliko huomattu, että hänen ilmoituksensa oli todenperäinen. Se olisikin ollut hyvityksenä ja kuin parantavana lääkkeenä. Ei mitään sellaista!
Horjuen, arkana kuin peloiteltu lintu, hän lähti tietämättä mihin mennä. Ei kehdannut katsella muuanne kuin maahan.
Voimatkin olivat tyyten menneet. Vähänväliä täytyi istua tien viereen lepäämään. Siinä tuli aina sama ajatus: mihin hän menisi? Kotiin ei voinut mennä. Sillä äiti haukkuisi lakkaamatta lahtarien kätyriksi ja ilkkuisi hänen vankina-ololleen.
Päästyään sitten kotikylälleen nälkäisenä ja väsyneenä oli hän mennyt Mäenpäähän. Isäntä oli ollut pihamaalla ajamassa viimeisiä halkoja liiteriin. Oli ihastunut Kaisun tulosta, niin että kädestä pitäen tupaan talutti. Emäntä sitten toimitteli syömään ja lepäämään ja hoiteli kuin omaa lastaan.
Ja niin oli Kaisu jäänyt Mäenpäähän. Auttoi siinä emäntää taloustöissä, kun tältä alkoivat voimat loppua. Iltaisin luki ääneen jotakin hartauskirjaa emännälle, jolloin isäntäkin tuli kuuntelemaan. Yhdessä luettiin iltarukous, ja kun toiset jo nukkuivat, jäi Kaisu vielä ikkunaan katselemaan tähtiä kevätöisellä taivaalla. Vähitellen suli rinnasta päällimmäinen katkeruus, vaikka pohjalla jäytikin ikävä ja alakuloisuus. Teki mieli lähteä sinne, missä surmannuolet räjähtelivät ja kuolema korjasi kallista viljaa. Siellä olisi palvellut sydämen asiaa ja saanut ehkä ikuisen rauhan.