XIV.
Illan rusko kajastelee Mäenpään tuvan ikkunasta vastakkaiselle seinälle, väreilee astiakaapilla ja siirtyy siitä nurkkaukseen, jossa vanha könniläinen mittaa verkalleen aikaa.
Juho istuu ääneti pöydän päässä. Hän on äsken saanut sanoman, että Tuomas on kaatunut. Sanan on lähettänyt vanha rovasti, jolle ilmoitus on tullut. Kirje on vielä Juhon kädessä. Loppuun oli vanha rovasti liittänyt osanottonsa ja valittelunsa. Viimeisenä oli pari raamatunlausetta:
»Kiitetty olkoon Herra, joka panee kuorman meidän päällemme, mutta auttaa myöskin meitä.
Herra on lähellä niitä, joilla on särkynyt sydän.»
Alareunaan, nimensä alle, oli vielä kirjoittanut: »Onnellinen se isä, jolla on semmoinen uhri antaa isänmaalleen.»
Juho laski kirjeen pöydälle. Eihän sopinut nureksia, mutta tämäkö oli elämän palkka? Pienestä pojasta lähtien oli hän rehkinyt yöt ja päivät, kasvattanut poikansa vanhojen päiviensä varaksi ja iloksi, ja — nyt ne otettiin pois. Toinen saattoi mennä toisen mukana.
Mutta kun se oli niin määrätty, niin se oli myöskin kestettävä. Isänmaa odotti vapauttansa, ja vapaus oli näin ostettava.
Nyt on hänen astuttava poikansa sijaan. Rivit eivät saa harveta. Roistojen ilo on lopetettava lyhyeen, vaikkapa se kävisi kuinkakin kalliiksi. Ryssien saasta maasta pois!
Juho nousi ja huokasi raskaasti. Eipä se äiti turhia uneksinut. Liekö sitten varmasti kuolonsanomaa odottanut. Miten sen nyt hänelle ilmoittaisi? Ei hennoisi enää hänen kuormaansa lisätä.
Juho seisoi mietteissään tuvan lattialla. Äsken kyyryyn painuneet hartiat olivat taas jo ojenneet, ja mies näytti saavan entisen ryhtinsä takaisin.
Ei sopinut surulla muistella miestä, joka oli tehtävänsä täysin määrin täyttänyt kotona ja taistelukentällä. Ja kun se nyt kerran on välttämättömyys, että sodassa kaatuu miehiä, niin ei kai se surmanluoti niitä valikoi. Ja joka on määrätty kaatumaan, se kaatuu.
Eihän voinut kieltää, että isku oli hänelle raskas. Mutta se voisi käydä vieläkin raskaammaksi. Laurikin saattaa vielä mennä samaa tietä. Hänen täytyi nyt täyttää Tuomaan jättämä aukko. Voisihan hänkin vielä sille matkalleen jäädä.
Mutta isäin perintötaloille ja koko maalle oli vahinko suurin, kun miehet harvenivat.
Juho oli mennyt kamariinsa ja ottanut kyläilyvaatteensa esille. Henkiessä tuli mieleen: tuossapa se Tuomaskin kenki lähtiessään. Mahtoikohan ajatella, että jos on viimeinen matka? Lieneekö sitä kukaan ajatellut sotisopaan sonnustautuessaan. Olisi silloin taitanut moni lähtö jäädä lähtemättä.
Juho katseli ikkunasta ulos. Tuli väkistenkin mieleen, miten käy talolle, jos he kaikki sortuvat sotateille. Jäisi vain vanha äiti taloa hoivaamaan, ja tokkopa hänessäkään kauaksi hoivaajaa olisi. Suru kallistaisi sinne omiensa joukkoon.
Mutta kaikkeapa tässä… Ei sopinut viimeistä onnettomuutta kuvitella edeltäpäin. Eikä saanutkaan. Aloitettu työ oli suoritettava loppuun.
Emäntä oli tullut tupaan ja huomasi Juhon lähtöä puuhaavan.
— Mihin sinä nyt…?
Juho mietti:
»Miten sen nyt sopivasti sanoisi?»
Mutta emännän tarkka silmä oli jo kaikki huomannut.
— Nyt on Tuomas kaatunut, minä näen sen sinun silmistäsi, huokasi hän ja painui penkille.
— On tapahtunut Herran tahto.
Vanha äiti istui äänetönnä avuttomassa hiljaisessa surussaan. Juhoon koski äidin suru kipeästi. Hän jäisi nyt vielä yksin.
— Tuodaanko Tuomas kotiin? kysyi äiti.
— Tuskin. Hautajaiset vain pitäisi laittaa ensi sunnuntaiksi.
— Mutta minä tahtoisin nähdä Tuomaan vielä kerran, virkkoi äiti hiljaa nyyhkyttäen.
Juho istahti äidin viereen.
— Pitäisikö poika sitä varten tuoda kotiin? Näkisihän sen sielläkin… Eivätkä taida antaa sotilaita kuljettaakaan. Tulethan toki poikaa hautaan laskemaan?
— Totta kai. Tietäneeköhän Laurikaan?
— Niin luulisin. Ehkäpä tulee veljeään saattamaan viimeiseen lepoon.
— Jäisikin Lauri jo kotiin.
— Ei käy päinsä. Miehiä tarvitaan. Ymmärräthän, että järjestys on saatava maahan. Eikö liene minun astuttava Tuomaan tilalle.
— Sinunkin! Yksinkö minä sitten jään?
— Onhan sinulla Jumala toverinasi. Ja kyllä sieltä Laurin kanssa jo kevätkylvöön palaamme.
Asiasta ei puhuttu sen pitemmälti. Juho lähti ajamaan kirkonkylään.
Äiti aikoi askareilleen, mutta voimatonna vaipuikin vuoteelleen.
Palvelijat saivat yksin hoitaa taloutta. Eivät voineet salata iloaan, että yksi lahtari oli taas kaatunut. Ei tuntunut suru painavan, vaikka kaatui oman perheen jäsen. Lahtari kuin lahtari, oli sitten vaikka oma veli! Kiireesti saatettiin sana mökkeihin, joissa alkoi suunsoitto ja palpatus ja vahingoniloiset silmänluonnit.
XV.
Kuusi valkoisiin verhottua arkkua on paareilla kellotapulin alakerrassa. Seitsemäs, Tuomas Mäenpään arkku, kannetaan ja lasketaan tapulin kiviportaille. Juho asettuu kunniavahdiksi poikansa arkun ääreen, kivääri kädessä, miekka vyöllä, käsivarressa valkoinen nauha.
Kolmetoista nuorukaista lähti pitäjästä ensimmäisinä nostattamaan joukkoja. Eivät joutaneet toisia odottamaan, vaan kiirehtivät sinne, missä taistelu oli alkanut.
Kolmetoista on ollut onneton luku pitäjälle.
Kuusi valkoista puuristiä on jo koivikkoaidan sisällä. Jäljemmäksi jääneet seitsemän lepäävät jo arkuissaan. Kuolinkellot ovat lakanneet kaikumasta, ja tapulin ohi kulkija paljastaa päänsä: Kunniaa sankareille! Ensiksi lähteneet ovat kaikki kunnialla kaatuneet!
* * * * *
Tähdet väräjävät korkeudessa, pohjoistuuli humisee kirkkotarhan puissa. Kevätjää vonkuu pakkasen kynsissä, niinkuin kuoleman kolkot valjakot siellä ajaisivat.
Juho seisoo poikansa ruumiin ääressä. Kasvot ovat kuin kiveen veistetyt, ja teroittunut katse tähtää yli kirkkotarhan puitten korkeudessa väräjäviä tähtiä.
Yön pitkät minuutit kuluivat hiljalleen. Isällä ja pojalla tuntui olevan paljon sanomista toisilleen, mutta se suoritettiin lyhyeen niinkuin aina ennenkin.
— Aiotko sinä isä sitten lähteä? tuntui arkussaan makaava poika kysyvän.
— Aion, näytti isä vastaavan kasvojen värähtämättä. — Eikö sinustakin, poika, ole niin tehtävä?
— Kyllä. Miehiä siellä tarvitaan.
— Ja tokkopa se kynnökselläkään työ sujuisi, ennenkuin olisi tiedossa vapaus.
— Tuskinpa vain.
— Ja eiköhän sitä ole sinunkin helpompi maata, kun tiedät, että isä pian täyttää sinun paikkasi siellä.
— Kyllä, isä.
Keskustelu näytti taukoavan. Tuuli vain humisi alastomissa puissa, ja tähdet värisivät korkeudessa. Jää kumisi. Kuoleman valjakot siellä vain ajoivat.
* * * * *
Sitoessaan Tuomaan miekan vyölleen ja ottaessaan kiväärin käteensä oli Juho päättänyt, ettei niitä tulisi jättämään pois, ennenkuin viimeinenkin ryssäroisto ja maankavaltaja olisi ajettu rajan yli. Hiljainen ja hempeä luonne muuttui karskiksi ja kovaksi kuin rauta.
Syyllisille ei armoa, mutta syyttömät vapaiksi. Ja kun kaikki on selvänä, niin rakkauden kylvöllä rakentamaan sitä, mikä on vihan kylvöllä hävitetty.
Ja siinä hän, vakainen peltomies, suoritti ensimmäistä vahtipalvelustaan, poikansa ruumiin ääressä, koleana kevätyönä, tähtien avaruudessa tuikkiessa.