XVI.
Jo hautajaispäivän iltana olivat Juho ja Lauri lähteneet toisten rintamalle-menijöitten mukaan. Ei joutanut viipymään, vaikka äiti olikin pyytänyt edes seuraavaan aamuun jäämään. Äiti jäi yksin niskoittelevien palvelijoitten ja vanhan Tuomaan kanssa taloa hoitamaan.
Muutamia työmiehiä oli tullut lisää taloon. Joukossa oli kaksi Mäenpään alustalaista, jotka, kapinan alkuviikoilla oli vangittu, mutta isännän pyynnöstä nyt vapautettu. Nämä olivatkin hiljaisia ja kaikin puolin työteliäitä miehiä. Emäntä ponnisti viimeisetkin voimansa pysyäkseen jalkeilla. Ihmeen vähiksi ne voimat olivatkin kevään kuluessa menneet. Navetassa ei jaksanut enää käydä töitä katsomassa kuin silloin tällöin. Palvelijat saivat siellä sotkea mielin määrin. Vanha Tuomas koetti järeällä kiroilullaan pitää puolensa piikain kanssa, mutta nämä vain naureksivat ja salaa haukkuivat häntä porvarien kätyriksi.
— Parhaita lunttuja ne ovat sattuneetkin tähän, nuo piian pirulaiset, juritti Tuomas. — Ovat niin punaisia ja solirattia, että ihan pahaa tekee. Saisi herjät passittaa ryssien mukaan, peijakkaat!
Mäenpäähän olivatkin sattuneet kaikki työmiehet ja palvelijat Tuomasta ja paria muuta miestä lukuunottamatta punaisista punaisimpia. Apua ei ollut hyvästä kohtelusta eikä neuvoista. Kapinan myttyyn meno, joka nyt jo nähtiin, sai ne, mitkä jäljellä olivat, vain äreämmiksi. Kysyi todellakin kärsivällisyyttä päästessä heidän kanssaan eteenpäin.
Posti-iltoina sulkeutui emäntä omaan kamariinsa lukemaan lehteään. Kirjekin tuli väliin Laurilta, ja sitä useampaan kertaan lukiessa kului ilta.
Mutta sittenpä alkoikin pitkä ja uneton yö. Kaikki se, mikä päivällä taloustoimia suoritellessa pysyi loitommalla, hyökkäsi yön hiljaisina hetkinä kuin pahana painajaisena kiusaamaan. Tulivat aina ja yhtämittaa ne samat kysymykset vaivaamaan. Olivatkohan miehet vielä hengissä vai olivatko ehkä haavoittuneet? Olivatko edes yksissä ja saivatko hoitoa, jos sinne kentälle jäivät?
Huolellinen kodin haltia, joka talossaan tiesi jokaisen nauhanpäänkin, olisi tahtonut tietää myöskin läheistensä vaiheet joka minuutti. Ja kun ei mitään saanut tietää, niin se hiljaisena tulena kulutti.
Mutta kukapa taistelun tuoksinassa jouti ajattelemaan näitä äitejä, joita oli joka talossa, joista miehiä oli sotateille suoriutunut, ja jotka salassa suorittivat suurtyön, taistelun hiljaisissa kotinurkissaan.
* * * * *
Eräänä posti-iltana saatiin sitten tieto Mäenpäässäkin pääkaupungin valloituksesta. Emäntä sulkeutui kuten tavallisesti kamariinsa lehtineen ja kirjeineen, mutta pirtin puolella alkoi juttu luistaa.
Työmiehet jakautuivat kahteen leiriin kuten ennenkin. Toiset vieläkin kannattivat kapinaa, toiset tuomitsivat sen.
Joku jälkimmäisistä virkkoi, luettuaan uutisen kaupungin valloituksesta:
— Jopahan taisi nyt punikkien pesä levitä.
— Jo levisi. Eikö liene paidan helmukset liepottaneet yhtälailla kuin ryssienkin lähtiessään.
Se oli kuin pommi, joka heitettiin vastakkaiselle puolelle. Se räjähti.
— Elähän kehu, ei se niin leviä. Vielä on Viipuri jäljellä.
— Luulettekos, porvarien kätyrit, että sitä niin vain perään annetaan!
Rotanloukkuun se Manneri lahtarit juoksutti, on se yhtä viisas kuin
Hintenpurikin, rehenteli joku miehistä.
— Olkoon miten viisas tahansa, kyllä se nyt on loukussa, arveli edellinen.
— Ja pysyy, vahvisti toinen. — Loppui se nyt viimeinkin työväen nenästävetäminen.
— Hulluinhuoneestahan niillä on johtajatkin, jurahti vanha Tuomas nurkastaan, jossa oli rysää vannehtimassa. — Joutavat käydä nyt käpäläkantaan, hitsiläiset.
— Elä puhu Tuomas sillä lailla, varoittivat punaiset.
— Miks'en puhu… ette nyt niillä vallankumousoikeuksillanne vanhaa miestä peloittele, tokaisi Tuomas ja lisäsi:
— Rosvoja olivat, hirteen joutaisivat.
Punaisimmat miehistä kiehahtelivat voimatonta vihaansa.
— Kyllä sinulle näytetään, ja vielä muillekin!
— Odotetaan, kunhan punaiset joutuvat!
— Variksenpeläteiksi pellonseipääseen ne silloin porvarien nuoleksijat nostetaan!
— Kyllähän se nyt Tuomaskin puhuu, kun on saanut isännän liepeillä heilua…
— Puhuu päähänsä reikiä.
Vanha Tuomas hymähteli. Pyöritteli tupakkapurua suussaan. Jurahti:
— Vaikka pää kuin seula, niin sittenkin siellä on enemmän järkeä kuin punikkien sinatyörilöillä, kaikki Kakolan miehiä.
Kukapas Tuomaan kanssa viitsi kinata.
Tuli hetken kestävä hiljaisuus. Piiput vain pihisivät ukkojen hampaissa. Vihdoin joku kyllästyi äänettömyyteen ja aloitti järkeillen:
— Mikähän se mielen vie näiltä muutamilta kavereilta, kun näitäkin venäläisiä veljiä haukutaan.
— Kun ei ymmärretä. Kyllä se nyt leivässäkin älytään, kun ei ole venäläinen antamassa. Mitäs Suomen porvareilla on.
— On niillä saksalaista lyijyä leivän asemesta.
— Ja lahtareita.
— Ei ole venäläisessä mitään vihaamista. Hyvä mies.
— Ja hyvälle se haiseekin, jurahti Tuomas nurkastaan.
Loppui juttu siilien sillä kertaa, sopivassa tilaisuudessa taas alkaakseen vieläkin kiihkeämpänä ja raaempana. Ei ollut enää »Työmies» kiihoittamassa, täytyi elää entisillä eväillä, ehkä pitemmänkin aikaa.