XVII.
Vapautuksen viesti humahti yli maan. Kevät kulki edellä punaisen talven jätteitä pois pyyhkien, juhlapukuun maita ja metsiä pukien. Vapauden viesti seurasi jäljessä, virkistäen talven saastassa sairastuneita mieliä.
Viipuri vapaa! Viimeinenkin punaryssien vastustus murrettu! Kun sanomalehti tämän sanoman toi, oli kuin suuri juhla jokaisessa pirtissä.
Ja ulkona keväinen aurinko paistoi ja kiuru visersi korkeudessa. Riennettiin kynnöksille. Kelpasipa auransa painaa vapaaseen maahan, jota ei ollut enää ryssän saasta ja punainen pakkovalta painamassa. Ja kyntäjä saattoi kysyä vielä kuin ihmetellen itseltään: Oliko se nyt todellakin totta, että ryssä, satavuotinen painajainen, oli työnnetty omalle puolelleen? Eikö todellakaan tarvinnut enää pelätä kotoisia punaisia pyöveleitä eikä kuunnella heidän rakkikoiriensa räkytystä?
* * * * *
Mäenpäähän tuli postinkantaja, heitti sanomalehtitukun pöydälle.
Puheisiin puuttumatta kiiruhti edelleen.
Perhe oli äsken päässyt aterialta. Piiat korjasivat pois ruokia pöydältä.
— Otahan nyt, Jussi, lehti, ja lue kuuluvasti, miten ne lahtarit taas etenevät, virkahti virnistellen joku miehistä, joka vielä äsken oli kylällä juoruja levittäviltä ämmiltä uutisenjanoaan tyydyttänyt.
Jussi otti lehden ja avattuaan hymähti itsekseen:
— Taisipa tulla nyt pippuriuutinen Mannerin miehille.
Jussi luki ääneen, melkeinpä huutamalla suuret uutiset ja virkkoi luettuaan:
— Siinä sen näitte! Joko nyt uskotte!
— Voi pahulainen, kun eivät saaneet kiinni niitä pääpunikkeja, kivahti vanha Tuomas.
— Kas, ja täällä on jo Helsingin lehtiäkin.
— Eipä taida olla »Työmiestä».
— Ei näy. On saattanut postinkantaja unohtaa.
Jussi iski silmää Tuomaalle.
— Mihin lie »Voimakin» uupunut, kun ei ole pitkään aikaan näkynyt?
— Pohjalaiset olivat pistäneet surmansilmukkaan ja…
— Elkää tuossa nyt rehennelkö… ei sitä nyt vielä tiedä… keskeyttivät punaisimmat.
Emäntäkin oli tullut tupaan ja huomasi erikoista miesten ilmeistä ja ilon johdosta.
— Kuulkaa, emäntä, nyt on sota loppunut. Eiköhän pistetä kahvipannu tulelle!
Jussi, jonka iloisuus oli jo toisiinkin tarttunut, luki uutiset emännälle.
— Kohta sieltä isäntäkin palaa ja Lauri.
Emäntä ei vielä uskonut kuulemaansa. Täytyi ottaa lehti ja katsoa omilla silmillään. Luettuaan poistui emäntä kamariinsa. Sydän oli kiitollisuudesta pakahtua. Täytyi laskeutua polvilleen siinä kevätillan hämärässä.
* * * * *
Seuraavana aamuna oli emäntä jo varhain liikkeellä. Aurinko nousi lämpimän punaisena tuoksuvan metsän takaa. Avonaisesta ikkunasta tulvehti sisään lintujen laulua ja lehtisilmujen tuoksua. Tuntui ihmeen kevyeltä aloittaa päivän askareet.
Oli lauantai ja palvelijat saivat ryhtyä huoneita puhdistamaan. Emäntä määräsi, että joka nurkka oli tarkoin puhdistettava ja tuuletettava. Ikkunat ja ovet avattiin ja kevään henki sai vapaasti tulvehtia joka loukkoon.
Puhdistusinto oli tarttunut vanhaan Tuomaaseenkin, Haki metsästä virpoja ja nitoi luutia, joilla pihaa käytiin puhdistamaan.
— Ja joutuin! komensi Tuomas. — Saattaa sieltä miehet kotiutua minä hetkenä tahansa.
— Talo pitää tulla puhtaaksi kuin puteli ulkoa ja sisältä!… Heh… ihan tässä vanhankin miehen veret nuortuu… Ja miehet kynnökselle!
— Elä komenna!
— Käy itse kyntämään!
— No helkkuna! Ettäkö vastaan haraamaan! Mars pellolle!
Tuomas kekkelehti ketteränä. Huvikseen komenteli. Pellolle painuvista miehistä muutamat jurisivat:
— Saisivat äijä-kääkästä valkoiset hyvän luutnantin!
— Tai kenraalin! Nauhan vain sitoisi sille käsivarteen.
Puolipäivään päästyä oli talo puhdas ulkoa ja sisältä. Tuomas oli hakannut metsästä näreitä ja pystytti niitä pihaportin pieliin ja kuistille. Emäntä hymähti:
— Jospa laitatkin suotta aikojaan, eivät sattuisikaan miehet vielä tulemaan.
— Miten käynee, mutta kyllä minusta semmoiselle tuntuu, että iltasaunalla jo tulevat.
Ja illansuussa miehet palasivatkin. Kirkonkylään olivat saapuneet tuttujen hevosmiesten mukana ja jatkoivat siitä jalkaisin matkaa kotiin.
Miehet kävelivät rinnakkain maantiellä väliin keskustellen, mutta
sitten taas vaieten. Tuntui olevan kumpaisellakin paljon mietittävää.
Varsinkin Juho pysyi harvasanaisena. Oli käynyt muutenkin jurommaksi
Tuomaan kuoleman jälkeen.
Siinäpähän oli jo kotiniitty tien varressa ja niityn läpi juokseva puro, tulvillaan kevätvesistä. Kirkkaaltapa näytti heinän oras. Olipahan puu katkennut puron sillasta. Pitäisi panna seuraavana päivänä uusi. Mutta sehän olikin huomenna sunnuntai… Nyt päästään lauantaisaunaan.
— Ovatkohan jo kauran kylväneet? virkahti Lauri.
— Eiköhän… kyllä kai Tuomas… lieneekö sitten maat tulleet kuntoon karhittua. Pitääpä aamulla käydä katsomassa.
— Jos minäkin tulen.
— Tule vaan.
Loppui niittyaukeama ja tuli talon hakamaa.
Eikös ollutkin jo lehti tuossa taas kasvanut isommaksi kuin muualla. Ja siinä sama lintujen ilonpitopaikka kuin ennenkin. Olipa siinä ääntä!
Nyt, nyt tuli kotipelto tuossa aukeamassa!
Päästyään peltoveräjälle paljasti Juho päänsä ja Lauri seurasi isänsä esimerkkiä. Samassa välähti laskeva päivä pilvenraosta paistamaan, kuin tervehtien tulijoita.
Siellä oli talo peltojensa keskellä kuin ennenkin. Se rakas kotitalo oli säilynyt hävitykseltä. Yhtä kumminkin puuttui. Juureva Tuomas ei ollut siellä enää tästä lähtien raatajana. Ei saanut mies palata voittajana kotitanhuilleen.
— Jokohan ovat saunassa? arvaili Lauri. — Ovatkohan osanneet odottaa?
— Näyttää niinkuin olisivat kylyssä parhaillaan.
Juho joudutti askeleitaan Laurin jälkeen. Kovinpa se poika nyt kiirehtikin…
— Katsohan, kun ovat pistäneet näreitä portin pieleen. Ovat kai odottaneet.
— Niin kai. Ja kuistikin on havutettu.
Miehet astuivat tupaan ja riisuivat reppunsa ja sotamuistoiksi tuodut tikarinsa naulaan.
Emännän täytyi istahtaa penkille. Yhtäkkiä yli tulvehtiva ilo teki ihan voimattomaksi.
— Eivätkös tulleetkin… Tuomas sanoikin tuntuvan semmoiselta ja sanoi odottavansa.
— Eikö äiti odottanut?
— Kyllähän minä… mistäpä minä niin varmaan tiesin. Olisi se saunakin, vaan taitaa olla nälkä… Jos minä toisin ruokaa, toimitteli emäntä osaamatta mihinkään ryhtyä.
— Ensin ne on saunassa sotaliat pestävä, arveli Juho liikehtien niinkuin olisi kotiperkkioiltaan palannut. Ei puhunut, ei ylistellyt. Niinkuin ennenkin pitkän ja raskaan päivätyön jälkeen painui saunatielle ja miesten kanssa alkoi kotoisista asioista haastella, välittämättä siitä, että miehet olisivat halusta sotauutisia kuunnelleet.
Suvinen ja lämmin lauantaiehtoo oli kuin juhlanaatto Mäenpäässä.