XIX.
Juho ja Lauri olivat olleet koko päivän kynnöksellä. Päivä alkoi jo painua illoilleen, kun Lauri sai kesantomaasta viimeiset vaot ajetuiksi ja alkoi riisua hevostaan.
Juho käveli pihaan, ja Lauri talutti hevoset hakaveräjälle.
Tänään hän oli tuntenut itsensä jotenkuten rauhattomaksi. Isä oli puhunut politiikkaa, vastoin tavallisuutta, mutta hän ei ollut kyennyt siihen osaa ottamaan. Muut asiat askarruttivat hänen ajatuksiaan.
Kaisua hän ei ollut nähnyt kuin viime sunnuntaina, ja tänään oli jo lauantai. Mitä mahtoi tyttö ajatella? Nyt vasta hän oli saanut tietää senkin, että Kaisu oli ollut syyttömästi vankina. Tyttö itse ei ollut siitä puhunut mitään. Merkillinen tyttö! Häpesikö ehkä vankeuttaan, kun ei puhunut, vai eikö muuten tahtonut kajota koko asiaan?
Oli isän kanssa puhuttu vangeista, ja siinä oli isä tullut maininneeksi jotakin Kaisun vankinaolosta.
— No etkö sitä ole tietänyt? oli isä naurahtanut. Ja kasvojensa totisiksi muuttuessa oli jatkanut:
— Kehtasivat kohdella tyttöä sillä tavalla. Olisi talot puhtaina, jollei silloin olisi henkensä edestä hiihtänyt sanaa tuomaan. Mutta eihän sitä näillä maaseutuesikunnilla ollutkaan paljon muuta tehtävää kuin toimittaa vangitsemisia. Siellä istuu nyt sitten syyttömiäkin.
Isä oli kertonut sen vuoksi eronneensa esikunnastakin ja lisännyt halveksivasti hymähtäen:
— Kyllä ne olivat miehiä siellä esikunnassa istumaan, mutta yksikään ei uskaltanut taisteluun.
Lauri oli tämän oudon uutisen kuultuaan tuntenut harmia ja syvää sääliä. Mitä tyttö olikaan ajatellut vankilassa ollessaan? Oli poloinen varmaankin pelännyt sinne iäksi jäävänsä. Kyllä olivatkin osoittaneet perinpohjin typeryytensä vangitessaan tärkeitä tietoja tuovan sanantuojan. Saisivat kerran häneltäkin kuulla kunniansa moisesta teostaan.
Lauri oli kävellyt Hakamaahan johtavaa metsätietä. Hänen täytyi tavata tyttö viipymättä. Äitikin oli aamulla häneltä kysynyt, miksi ei Kaisu enää käynyt heillä.
— Olisin pitänyt tytön tässä kuin oman lapseni, mutta sinne meni eikä käy enää katsomassakaan, oli sanonut ja tutkivasti silmäillyt häntä.
Olisikin parasta, että hän toisi pian tytön kotiin. Äiti oli viime talven kärsimyksistä heikontunut ja kaipasi jo lepoa. Tukassa näkyikin jo harmaita suortuvia.
Lauri istahti kivelle tien viereen. Oliko se nyt järkevää, että hän näin kiireesti lähti tyttöä tapaamaan? Olisihan ehtinyt seuraavanakin päivänä, kun oli sunnuntai.
Kuka siellä huhusikaan karjaa kotiin? Kaisu!
Oli tulossa tännepäin!
Lauri jäi odottamaan.
Siinäpä tyttö jo tulikin. Kainalossa oli varpuja, joista siteli saunavastoja. Hiukset olivat auenneet ja valuivat olkapäille kuin kirkkain kulta. Posket olivat vain kalpeat ja katse vakava.
Huomattuaan Laurin tien vieressä kivellä istumassa sai tyttö poskilleen väriä.
— Ketä sinä odotat?
— Sinua. Kuulin kun karjaa huhusit. Tähän kivelle sopii kaksikin istumaan.
— Ei joutaisi, kun karja on vielä salolla. Mihin sinä olit menossa?
— Sinua tapaamaan, tuli jo ikävä.
— No johan… etkö liene Annaa ikävöinyt!
Tytön silmistä tuikahteli veitikka. Sitten viime näkemän oli saanut hymykuopatkin poskilleen.
Vierähti hetkinen, jonka kuluessa oli leikitelty sanoilla ja vastanvarvuilla. Poika puhui nyt vakavasti tytölle.
— Miksi et ole kertaakaan puhunut vankinaolostasi. Miten raukka oletkaan saanut kärsiä siitä.
Tyttö kätki kasvonsa pojan olkapäähän.
— Mitäpä nyt siitä, onhan se jo mennyt.
— Olisithan saattanut sanoa minulle. Yksin olet kaikki kärsinyt. Isä vasta tänään puhui koko jutun. Olit sinä, oma pikku kulta, urhoollinen tyttö!
— Noo, olisipa kai sen tehnyt kuka vaan. Ilkeintä oli vain, kun epäilivät.
— Minä vaadin sinulle hyvitystä siitä. Otan myöhemmin selvän koko jutusta.
— Antaisit olla, ei se kannata.
Tyttö sitoi viimeiset varpunsa vastaksi ja virkkoi:
— Nyt minun on mentävä.
— Kylläpä sinulla on kiire. Piti vain sanoa sekin, että äitikin ikävöi sinua.
Tyttö vain hymyili, karistellen lehtiä vaatteistaan.
— Ja eikö se liene parasta, että tulet pian sinne kokonaan, jatkoi poika.
Tyttö kävi totiseksi. Hetken kuluttua hiljaa virkkoi:
— En minä voi tulla sinne.
— Mikset voi, mitä sinä nyt…?
— Sanoinhan jo silloin, että… kun… Kustaa murhasi Tuomaan.
— Taasko sinä niitä ikäviä asioita! Sanoinhan minäkin sanani silloin: mikään ei ole sinua estämässä.
Tyttö nosti surullisen katseensa poikaan, tarttui tämän käteen ja virkkoi:
— Niin kauan kuin Kustaa ei ole sovittanut rikostaan, en minäkään voi toisin olla omasi, kuin mitä nyt olen. Älä ole pahoillasi, mutta minä en voi muuten…
— Se ei ole estämässä enää. Kustaa on jo sovittanut rikoksensa täydellisesti.
— Millä?
— Kuolemallaan. Hän on saanut tuomionsa. En olisi tästä tahtonut puhua sinulle, mutta kun näytti näin olevan välttämätöntä. Isä olisi tahtonut häntäkin auttaa pois sieltä, mutta tuomio oli jo tehty ja pantu täytäntöön.
Tytön kasvot värähtivät. Ripsien raosta vierähti joku kirkas pisara.
— Parasta olikin, että pääsi rauhaan. Hänkin oli ennen hyvä poika, mutta vähitellen muuttui.
— Saakoon rauhan haudassaan. Minäkin olen hänelle anteeksi antanut enkä olisi hänen tuomiotaan sellaiseksi tahtonut. Tulethan, tyttö, huomenna äitiä tervehtimään, puhutaan sitten enemmän.
— Minä tulen. Sano hänelle terveisiä.
Tyttö poistui karjapolulleen, ja Lauri lähti mietteissään kotiinsa.