XX.
Mäenpään isäntä oli kutsunut torpparinsa koolle neuvotellakseen maakappaleista, joita muutamat torppareista olivat pyytäneet. Samalla oli määrä pitää Laurin ja Kaisun kihlajaiset.
Kapinaan osaaottaneista torppareista oli vielä kaksi Juhon ponnistuksista huolimatta jäänyt vankilaan, ja Juho oli nyt kutsunut kumpaisenkin torpparin melkein täysikasvuiset pojat neuvottelutilaisuuteen.
Arvaillen sitä ja tätä olivat torpparit saapuneet Mäenpäähän. Mitähän tuo nyt aikoo, kun luokseen kutsutti? Jokohan käskisi pois torpista? Mutta ei sitä nyt niin vain lähdetä!
Oli sunnuntaipäivä, ja miehet istuivat hiljaisina pirtin penkeillä. Punamäen Kustaa katseli epäluuloisesti isäntää. Kihlajaispuuhista hän ei vielä tietänyt mitään.
— Teistä muutamat ovat pyytäneet torppansa maita omikseen, ja sitä varten minä nyt teidät kutsuin tänne asiasta neuvottelemaan, aloitti isäntä. — Kutsuin teidät kaikki, koskapa asia lienee teille jokaiselle yhtä tärkeä. Oikeastaan minun ei tarvitsisi asiaan ryhtyä, sillä eduskunta päättää pian uuden torpparivapautuslain, mutta mielestäni sopii nyt jo asiasta puhua ja suunnitella edeltäpäin. Niinkuin tiedätte, jäi toinen pojistani sotateille ja meitä on nyt tässä vain kaksi, jotka emme suuria maa-aloja tarvitse. Minäkin jo olen vanha mies ja alan väsyä. Laurikaan ei halunne suuria aloja hoitaa, ja onhan teidänkin saatava omaa maata, josta olette ehkä useinkin uneksineet. Torpparivapautusta ei ratkaista nyt kylläkään Siltasaaren herrojen suunnitelman mukaan, mutta niin, että jokainen saa riittävästi maata ja semmoisilla ehdoilla, jotka voi täyttää. Mutta kun minä olen omaisuuteni isäntä, ei minun tarvitse odottaa hallituksen toimenpiteitä asiassa. Minä saan tehdä maani kanssa niinkuin tahdon ja minä annan sitä nyt teille omilla ehdoillani, jotka jokainen teistä voi täyttää.
Isäntä vaikeni hetkeksi. Miehet olivat silmänneet ihmetellen toisiinsa ja vuoroin isäntään. Pitiköhän se narrina heitä, vai mitä se oikein tarkoitti puheellaan? Tässä oli oltava varuilla sen suhteen.
— Olen ajatellut, että jokainen teistä saisi omat viljelysmaansa ja metsämaata tarpeen mukaan ja nämä palstat lohkaistaisiin emätilasta jo tänä syksynä. Hinnaksi olen ajatellut kaksisataa markkaa hehtaarilta, joka on noin kolmasosa nykyisistä maan hinnoista. Mitäs sanotte asiasta?
Miehet katselivat epäröivinä toisiaan. Jotkut näyttivät noloilta. Muutaman kasvoilla näkyi vahingoniloa. Pelkäsipäs, koska omasta aloitteestaan rupesi puuhaamaan. Jos sitten sanojensa takana seisonee.
— No sanokaa pois, mitä ajattelette asiasta, onko ehdotus mielestänne semmoinen, että siihen kannattaa suostua?
— Kyllähän se…
— Sopisihan se kai…
— Isäntä ehkä vain puhuu piloillaan.
— Mitäs pilaa siinä on, virkkoi isäntä. — Siihen luuloon voinee teistä ehkä monikin tulla, ottamalla huomioon äskeisen kapinan, johon teistäkin muutamat aikoivat ottaa osaa, ollen sitä valmistelemassa. Mutta minä olen ajatellut asiata näin: Ei teistä monikaan, eikä kukaan, olisi ryhtynyt kapinallisten puuhiin, elleivät teitä olisi johtajanne vieneet harhaan. Kapinaan ja niskoitteluun teitä opastivat sanomalehtenne, joita järkähtämättä uskoitte. Paise kasvoi vähitellen, ja nyt se on puhkaistu, ja jos vastaisina aikoina pysytte sellaisista erossa, ei vanhoja sen pitemmälle muistella.
Miehistä yksi ja toinen raapi korvallistaan. Tämä oli niin käsittämätöntä. Mitenkä porvari saattoi luopua noin vain omaisuudestaan ja ryhtyä torppareilleen maata jakamaan? Merkillinen asia. Mikähän pyydys tässä piileksi, jos piileksi? Aikoiko ukko todellakin vetää nenästä ja sitten naureksia kepposelleen jäljestäpäin?
No teistä ei sano kukaan niin halaistua sanaa, virkkoi isäntä suopeasti muhoillen, nähdessään miesten nolouden.
— Kyllähän se hyvä on, jos se vain niin kävisi päinsä.
— Mitenkä sen maksun kanssa lienee? Meillä ei ole sitä kapitaalia, arveli joku.
— Olen ajatellut, että maksaisitte jonkun määrätyn prosentin vuotuisesti, ja kerranhan velka kuolisi sillä neuvoin. Lainoja myöskin voisi ottaa rahalaitoksista. Miten vain teille sopisi.
— Eikö tätä saisi vähän miettiä, ja jos isäntäkin tarkemmin sitten vielä selostaisi, arveli joku.
— Niin ja sopisihan rajoja jo katsella, jos kerran asiasta on tosi tullakseen, ehdotti toinen.
— Katsellaan vain rajoja, pyyteli kolmas.
— Tulleeko tuosta puuhasta mitään, jurahti Punamäen Kustaa.
Isäntä hymähti. Kustaa on laisensa. Häntä ei nähtävästi mikään saa muuttumaan. Pitääpä valmistaa hänelle yllätys.
— Ja sitten tässä päästäänkin miehet kihlajaiskahville, virkkoi isäntä. — Lauri aikoo ottaa emännän itselleen, niin juodaan kuppi kuumaa sen puuhan kunniaksi.
— Vai niin… vai ottaa tämä Lauri emännän.
Onnea vain!
— Taitaa olla morsian kaukaisiakin? kysäisi joku.
Kaisu oli istunut emännän vieressä peränurkassa ja käänsi punastuen päänsä piiloon. Kuului piilosta pieni naurun pirahdus.
— Eihän se kaukaa… Tämä Punamäen Kaisuhan se on, sanoi isäntä.
Jos miehet äsken näyttivät hölmistyneiltä, niin he nyt olivat sitä entistä enemmän. Katsottiin isäntään, että puhuiko se selvillä päin vai uneksiko. Punamäen Kustaa näytti kaikista vähimmän käsittävän koko puhetta.
— Tuohan Lauri tänne se tyttösi, sanoi isäntä nousten seisomaan ja kääntyen Kustaaseen lisäsi:
— Meistä nyt taitaa sitten tulla vanhat vaarit ja läheiset sukulaiset.
Kustaa näytti pahaenteiseltä ja vaikeni.
Lauri oli ottanut Kaisua kädestä ja tuli pöydän päähän, jossa isäntä seisoi muhoilevana.
— Jos vain tämä Kustaa antaa tyttärensä, virkkoi Lauri hyvätuulisesti
Kustaalle.
Isäntä liitti nuorten kädet ja toivotteli Jumalan siunausta.
Kaisu pyörähti isänsä viereen ja virkkoi hiljaa:
— Älä ole vihainen, isä.
— No, menehän nyt tuosta… jurahti Kustaa, mutta ei puhunut enempää.
Miehet kävivät onnittelemaan, mutta näyttivät edelleen sangen noloilta.
Olipa tämä ihan kuin valhejuttua, vaikka taisi olla sittenkin totta.
Silläkö se Kaisu olikin siellä valkoisten puolella, kun sulhanen oli
myöskin siellä. Mikäs, pulska tyttö hän Kaisu oli, riuska ihminen.
Kyllä sopi keikkua emäntänä tämmöisessä talossa.
Kun kahvi oli juotu, tuntui miehistä nolous haihtuvan.
— Minä luulin, että tämä isäntä narraa meitä oikein sylimitalla, virkkoi yksi.
— Samaa minäkin.
— Ainahan sitä jotakin näkee, kun elää. En minäkään olisi uskonut, vaikka kuka olisi haastanut.
— Onhan tämä Kaisu sukkela tyttö.
— Ja Laurikin on säyseä mies, kyllähän sen kanssa sopii…
— Olen tuon minä tiennyt jo pitemmänkin aikaa, mutt'en ole tietojani puhunut, virkkoi vanha Tuomas kepsakehtien mielissään salaisuutensa säilymisestä.
* * * * *
Miehet poistuivat kylätiellä ja näyttivät edelleen tiukasti miettivän isännän lupaamaa lohkomista. Sitä oli vieläkin vaikea uskoa. Jotakin hyötyä sillä täytyy lohkomisesta olla, muutoin se ei siihen rupeaisi. Ja saattaa se pelätäkin jotakin. Sattuisivat vaikka nämä valkoisten voitot vielä takaisin menemään ja tulemaan punaisten valta, niin menisi silloin maat ilmaiseksi. Siksi se saattaa kiirehtiä maittensa jakamista.
Miehet olivat kulkeneet vaieten tienristeykseen, josta useampien oli erottava omalle suunnalleen. Istuttiin tien viereen kuin yhteisestä sopimuksesta, ja yksi aloitti:
— Tähän asiaan saattaa olla koira haudattuna.
— Niin minustakin… Mitä se muutoin rupeaisi maitaan jakamaan.
— Miten lienee. Kyllä minusta sillä on tositarkoitukset, ja ehdot on mielestäni hyvät, virkkoi joku. — Kyllä minä en yhtään epäile.
— Minä vain en usko, arveli toinen.
— Enkä minä. Tuossapa tuon nyt näkee, kun pitäisi kirjoja ryhtyä tekemään.
— Kyllä se kettu osaa häntänsä piilottaa.
— Ja etunsa katsoa. Saattaa olla tämä valkoinen hallitus lyhytaikainen, ja siksi koettaa nyt katsoa eteensä. Sanoihan »Työmies» aikoinaan, että porvari ei vapaaehtoisesti mitään anna, jos siitä ei ole hänelle vastaavaa hyötyä.
— Niin sanoi, ja tämäkin Mäenpään ukko on suurporvari.
— Mitä Kustaa sanoo asiasta? kysäisi joku.
— Sanonpahan vain, että porvari on aina porvari, eikä se siitä muuksi muutu. Minä ainakin pysyn erossa koko puuhista, arveli tämä.
— Etpähän pysy erossa, koskapa tyttäresikin annoit porvarin pojalle.
— En ole kauppaamassa käynyt. Enkä tunnusta tyttöä omakseni. Menköön minne haluaa.
— Mutta sehän saattaa antaa sinulle nyt torpan maat ilmaiseksi, naureksi joku miehistä pahanilkisesti Kustaalle.
— En ole lahjojensa vaivainen, enkä vaivaa päätäni koko jutulla.
Sittenpähän taas senkin puuhan näette, älkää olko hyvillänne edeltäpäin.
Miehet hajaantuivat kukin taholleen. Päätettiin jättää asia vielä ratkaisematta. Sittenpähän näkisi, miten tämä valkoinen hallitus näyttäisi pysyvältä.
Muutamat miehistä päättivät kumminkin suostua isännän tarjoukseen.