NALLE VASIKKAHAASSA.
Päivä paistoi ja paarmat surisivat vasikkakaan tiheikössä. Vasikkalauma ynisi tyytymättömänä veräjällä. Tyttö oli tuonut kovin vähän juomista tänä aamuna ja mullivasikka oli siitäkin hotaissut suurimman osan suuhunsa.
Heluna, emännän nimikkovasikka, töni kylkeen mullivasikkaa, Rietua, ja sanoi tälle:
— Kun minä tulen suureksi, kostan sinulle varmasti, kun aina juot suurimman osan maidosta.
— Enhän minä aina suurinta osaa… mölisi Rietu mullikka. — Ja sinäkö muka pystyisit minulle emäksi tultuasi kostamaan. Katsohan, minkälainen niska minulla nyt jo on.
Rietu kyömisteli niskaansa ja mulisteli silmiään.
— Jopa olet olevinasi, vaikka et ole edes isännän nimikko, niinkuin minä olen emännän, mölisi Heluna. — Kyllä minullekin niska kasvaa, kun emäntä ensi talvena antaa minulle kaurajauhoja ja muutakin hyvää.
— Mutta isäntä raaputtaa minua niskasta ja puhuttelee Rietupojaksi ja se antaa sisua, sanoi mullikka.
Pienin joukosta, tyttären lemmikki, nuoleksi maitosangon pohjaa ja inisi:
— Aion tästä minäkin kasvaa, ja nähdäänpä sitten kuka minulle riittää maidonannissa. Ei se suuruus ole pääasia.
— Mutta kyllä minä vain olen paras joukosta, tuhahti Heluna ja lähti vesaikkoon.
Jänöjussikin sattui luikkimaan vasikkahakaan ja kuuli vasikoiden kiistelyn.
Jussia nauratti niin, että suu oli revetä. Kaikki tässä ovat olevinaan, kuin vasikatkin. Eivätpä näy arvaavan, että Nalle Karhunen on liikkeellä. Kyllä se varmasti tänne osaa ja vasikkain suuruushaaveet lopettaa. Pitääpä sanoa niille, minkälainen vieras on tulossa.
Jussukka loikkasi vasikoiden joukkoon ja nämä pelästyneenä, hännät pystyssä, vesaikkoon.
— Höh, höh, nauroi Jussi. — Siitä sen näkee, nämä kerskailijat! Yksi tämmöinen jussipahanen saa koko joukon hajalle. Tulkaahan kuulemaan, kun sanon, minkälainen vieras on tulossa vasikkahakaan.
— No minkälainen? kysyi Rietumullikka, joka tuli ensiksi esille.
— Onpahan semmoinen, joka syö teidät kaikki suuhunsa, sanoi Jussukka ja nauroi niin että suu oli revetä.
—- Elähän… ei niitä toki semmoisia eläviä olekaan, jotka uskaltavat tällaisen mullikan kimppuun, kehaisi Rietu.
— Minua ei syö ainakaan, ölähti Heluna ja keikutteli mahtavana päätään.
— Emäntä kun tulee hätään ja antaa semmoisille seipäästä… Elä sinä
Jussikka koetakaan peloitella minua.
— Sepähän nähdään, miten käy, ennen kun on ilta käsissä, sanoi Jussi ja lähti kuukkimaan.
Nalle löntysteli viidakossa palavissaan, kovinpa kuuma päivä olikin. Ihan kostealle tuntui turkki ja vähän väliä piti istahtaa lepäämään. Jostain läheltä tuli nenään vasikoitten haju ja se veti suuhun makeat vedet. Ei näkynyt kaksijalkaisiakaan, ja niinpä uskalsi ahomaille ryteikkökorvesta.
Nalle istahti mättäälle lepäämään. Se vasikan haju oli nyt jo lähempänä, mutta ensin oli levättävä. Huh, huh, miten se tuo pallo tuolla taivaalla paahtoikin ankarasti ja paarmat ja muut köriläiset surisivat siinä ihan nenän alla.
Rietumullikka ja emännän nimikko jatkoivat kinasteluaan, kun Nalle kömpi vesaikosta esille.
Siinäkös pelästyttiin niin, ettei osattu paikalta heilahtaa! Silmät killissä katseltiin sitä peloittavaa hirviötä.
Nalle maiskautteli suutaan. Olipa siinä makeita suupaloja viljalti. Ei muuta kuin kopaisee kämmenellään niskaan, niin paistit ovat valmiina.
— Tulehan tänne, mullikka, örisi Nalle. — Mikä sinun nimesi on?
— Rietu, mökelsi mullikka niska pelosta jäykkänä.
—- Entä tämän toisen lehmävasikan?
— Heluna minä olen ja emännän oma nimikko.
—- Sittenpä minä syönkin sinut ensiksi, koskapa olet koreampikin kuin tuo Rietu.
Nalle iski kämmenellään Helunaa ja Rietua niskaan ja aloitti ateriansa. Toiset vasikat laukkasivat hännät pystyssä pitkin hakaa ja osuivat rannalle, jossa äskeinen jänöjussi oli käpäliään pesemässä.
— No mitenkäs kävi? kysyi Jussi vasikoilta.
— Mörkö söi ne kerskailijat suuhunsa, inahti pienin joukosta.
— Niin se aina käy kerskureille, nauroi Jussukka. — Juoskaa te muut tätä rantaa myöten taloon, että säästytte Nallen kynsistä. Minä tästä käyn sitä peloittelemaan kaksijalkaisilla.