UUSILLA OLINPAIKOILLA.
Ilta hämärtyi ja kiiluvaiset syttyivät taivaalle. Puputti laukkaili niityllään illallisen haussa ja ihmetteli, miten kuiviksi hänen ruokailupaikkansa olivat käyneet.
Ladossa oli vielä eilen ollut heinää, mutta nyt se oli tyhjä. Hevosmies oli kai tänään vienyt viimeiset. Rippeitä vain oli jäänyt, hänelle kai jätetty, mutta hänpä ei niistä, tähteistä, kun ei kerran kannattanut kokonaista tukkoa heittää.
Laihohalmeelle oli tuiskuttanut niin vahvat kinokset, ettei yrittämistäkään niitten alta illallista. Ka, eikös ollut jo kaurapieleskin viety. Muutama jyvänen vain jäänyt.
Puputti silpasi ne siitä suuhunsa ja kuukki pesälleen. Pesän seutuvilla oli käynyt eilen talon mies puita kaatamassa, ja se olikin kaikista pahinta. Ainahan sitä ruokaa olisi löytänyt, mutta kun tultiin pesärauhaa häiritsemään… Joku puu oli kaatunut melkein pesän suulle ja hän silloin säikähtänyt ja pakoon pötkäissyt.
Nyt kävi, kun ne sakeimmat näreet kaasivat, kylmä viima pesän suulle ja siellä tuntui olo muutenkin turvattomalta.
Kuu nousi metsän takaa ja taivas peittyi hienoihin untuvapilviin.
Tipahteli vitiä, vaikka pakkanen tuntui lauhtuvan.
Taisi tulla oikein sopiva hyppykeli, laukkailuilma, ja kuin häntä varten laitettuna.
Metsäkin oli kauneimmassa puvussaan, oksan vesat vahvassa huurteessa.
Ihan vetämällä veti metsään.
Sipaistuaan käpälillään silmänsä puhtaiksi, lähti Puputti niityltään. Jos sattuisi löytämään uuden olinpaikan itselleen, niin jäisikin tälle tielleen.
Ja olihan aikaa etsiä tänä yönä, koskapa kuukin noin korkealle nousee eikä matalittain kierrä metsän rantoja.
Hei, miten hauska oli hypätä, kun hankikaan ei upottanut! Sai pujahtaa oksaholvien alle ja taas takaisin aukealle, mihin vain hauskin varjo näytti vetävän. Saa se nyt repolainen ihmetellä hänen pitkiä hyppyjään.
Ka, oliko siinä niityn aita? Eikös ollutkin, ja niityn takana näytti olevan talo pihamaineen ja aittoineen.
Puputti haki kolon ja pistäytyi niitylle. Kapsahti istumaan, paremmin seutua nähdäkseen ja tunnustellakseen.
Jopa näytti mukavalta tämä niitty tässä ja talo tuolla. Heinälatojakin oli useita ja kaurapieles niityn laidassa.
Puputti laukkaili niityn poikki ja pitkin. Ei näkynyt muita jälkiä kuin kärpän ja metsähiiren… Jussukoita ei kai tienoolla ollutkaan. Muuten olisivat kyllä jälkiä tepertäneet tällaisena yönä.
Ovat jättäneet tämän tienoon tästä hänelle, haltijajänikselleen.
Talo tuolla vähän ylempänä näytti kutsuvan luokseen. Olikohan talossa talli ja siellä sellainen vanha, lerpattavahuulinen ruuna, niinkuin oli ollut sielläkin, josta lähti? Sen kanssa oli mukava kuutamoöinä haastella, kun pujahti sinne lämmittelemään. Pitääpä lähteä katsomaan.
Riihen luona seisahti Puputti ja oven raosta haisteli savuista ilmaa. Siihen oli jäänyt kauralyhdekin, olipa kokonainen auma niitä riihen nurkalla.
Varovasti puikki Puputti pihaan ja kaivon kupeella kapsahti istumaan. Mikä se oli tuo tuolla, pyöreä kivikö? Ka, vesisammio, ja jäinen reki, ei muuta — ja hän oli semmoista säikähtänyt. Mitä? Eikö ollutkin kolo tallin ovessa ja siellä kuului hevonen purra rouskuttavan.
Ei näkynyt mitään peljättävää, ja Puputti pujahti talliin, ruunan pakeille.
Kuu paistoi tallin ikkunasta sisään. Ruuna lopetteli ilta-apettaan.
— Ka, mistä sinä siihen…? kysyi Puputilta.
— Tulin katsomaan, onko täällä tuttavia.
— Lienee tuota joskus tavattu kesälaitumilla. Taidat olla se Puputti, haltijajänis?
— Se minä olen, ja sinun nimesi taitaa olla Polle.
— Niinhän se… oho, kun raukasee. Sai taas koko päivän raskaita kuormia vetää.
— Kuulehan, — Puputti kosketti käpälällään Pollen lerpattavaan alahuuleen — meistä kai tulee hyvät ystävät! Minä näes muutan tähän talon läheisyyteen.
— Tule vain. Onhan siinä niitty, jossa on hienohelpeistä heinää, ja kaurapelto ja laihohalme on aina lähettyvilläsi.
Ruuna torkahti taas, eikä Puputti hennonut häiritä, kun kerran Polle oli niin väsynyt. Aikoi pujahtaa ulos, mutta talon mirri tuli ovikolosta talliin ja oli vähällä sattua Puputin kanssa vastakkain.
Säikähti ja sylkäsi.
Puputtia nauratti.
— Etkö ole ennen tällaista elävää nähnyt? kysyi mirriltä.
— En ole sattunut näkemään. Mikä peto sinä olet?
— Enhän minä toki peto, kun jänöjussi vain… kävin tämän Pollen, tuttavani, luona vierailemassa.
— Ei tänne kartanolle saa tuommoiset pitkäkoipiset tulla, murisi mirri ja hiipi pimeimpään nurkkaan.
— Kyllä meistä vielä tuttavat tulee, kun joutuu, sanoi Puputti ja pujahti ulos. Olipa se mirri kovin vähän maailmaa nähnyt, kun ei vemmelsäärtä tuntenut.
Puputti tepasteli pihamaalla. Löi leikiksi varjonsa kanssa ja lähti etsimään sopivaa pesänpaikkaa itselleen. Niityn laidasta, tiheästä näreiköstä se löytyi.
Vanhasta olinpaikasta oli vain muisto jälellä.