UUSI TOVERI.
Seuraavana iltana oli jo Puputti kotiutunut kokonaan uudelle olinpaikalleen. Pilveen verhottu kuu valaisi yhtä hauskasti kuin edellisenäkin iltana, ja illastettuaan talon laihohalmeessa jouti hyvin taas käymään talon pihamaalla ja ehkäpä tallissakin.
Riihen raollaan olevasta ovesta pullahteli höyry ilmaan ja pihalla oli purkamaton heinähäkki.
Tepastellessaan vesireen luona säikähti Puputti tuvan ovesta tulevaa olentoa ja lähti kapaisemaan suorinta tietä niitylleen.
Riihen luona kuitenkin jo sopi katsoa jälelleen.
Mitä ihmettä? Sieltähän kuukki toinenkin jussukka ja huomattuaan hänet kapsahti istumaan.
— Ka, Puputtihan se…
— No, eikö olekin Jussi! Taidat olla tämän talon pihajänis?
— En minä vielä, mutta sopisihan jäädä, jos ei sinulla ole mitään sitä vastaan.
— Jää vain. Onhan tässä tilaa kahdellekin liikkua, eikä ruokapaikoistakaan tule puutetta, sanoi Puputti.
— Minulla on lämmin pesä tuolia niityn laidassa. Tulehan katsomaan, pyysi Jussi.
Lumipilvenä pölistivät toverukset niityn laitaan ja Jussi näytti pesänsä.
— Pakkasöinä voit tulla tänne lämmittelemään.
— Katsohan Jussia, kun on vuorannut pesänsä oikein sammalilla ja lumella. Sinä taidatkin olla viisas Jussi.
— Olenhan minä, sanoi Jussi ja heitti kuperkeikan. — Tulehan, niin mennään katsomaan talon koiraa. Se on semmoinen pieni retus, ja väliin minä sitä narrailen huvikseni, varsinkin näin valoisina öinä, kun ei tahdo unikaan tulla.
Laukattiin talon pihaan. Jussi kuukki kuistin kupeelle.
— Tulehan Moppe tänne, minulla on vieras. Saat nähdä oikein haltijajäniksen.
Moppe, pieni pihakoiran retus, tuli ulos kolostaan. Se värisi viluisena, niin että hännänpää tutisi.
— Minkä haltijajäniksen? urahti Moppe. — Jussi kuin Jussi, vaikka taitaa tuo sinun kaverisi olla jo vanha veitikka, koskapa pää on harmaa.
Puputtia nauratti.
— Ja kun tuo turpakin on noin paksu, lisäsi Moppe. — Ihan kuin hieho vasikalla..
— Älä sinä Moppe puhele noin paksusti, sanoi Jussi. — Suuhan meillä on ja nenä niinkuin sinullakin.
— Kuonopa se on vain meillä koirilla, ja varsinkin tällaisella rakilla.
— Voi, sinua poloista, kun palelet, sanoi Puputti. — Mene veikkonen tupaan lämmittelemään!
— Hoo, ei se vetele. Minun pitää vahtia kartanoa öisin.
— Onpa tässä sitten kartanon vahti, nauroi Jussi niin, että hartiat nytkivät.
— Tällaista Jussiakin sinä jo pelkäät.
— Häh, muka vemmelsäärtä, koipeliinia, murahti Moppe, selkä vilusta koukussa.
— Lähde nyt lämpimiksesi laukkaamaan, muuten sinut hukka perii, kun leukasi noin lotisevat, sanoi Jussi.
— Peitetään se lumeen, että tarkenee vahtia kartanoa.
Ja Jussi alkoi syytää lunta Mopen ympärille.
Moppe puisteli ja päristeli.
— Nyt minä jo taidan ruveta haukkumaan sinua, ärähti.
— Annahan kuulua, ilvehti Jussi.
Moppe haukahti ja Jussi tuppasi lunta hänen suuhunsa. Moppe kakisteli ja puistelihe. Koko kiusankapine tämä Jussi, kun ei antanut rauhaa yhtenäkään yönä.
— Ellette nyt lähde, niin haukun oikein kovasti ja haen isännän. Se kun roiskauttaa pyssyllään, niin…
— Eihän sillä ole pyssyäkään, nauroi Jussi.
Kuutamossa kuppelehtiessa oli yö kulunut aamupuoleksi ja talon renki tuli tuvasta, mennäkseen talliin, laittamaan aamuapetta ruunalle.
Jänöjussit oikasivat yhtenä pyrynä ulos pihasta ja Moppe nauroi.
Karkasi vielä jussukoiden perään ja haukahti.
Niityn laidassa erosivat toverukset kumpikin pesälleen. Seuraavana iltana luvattiin tavata kaurapieleksellä.
Puputti oli saanut uuden toverin itselleen.