VANHAN PUPUTIN JOULUYÖ.
Puputti oli elänyt salollaan niin vanhaksi, että pääkin oli jo harmaantunut. Haltijajäniksenäkin oli saanut olla jo niin monet vuodet, ettei sitä enää muistanutkaan.
Oli nähnyt monenlaisia jouluja, hyviä ja hupaisia, jos väliin ikäviäkin.
Nytkin oli joulu tulossa, ihan ovella, ja Puputti mietti, viettäisikö sen niinkuin ennenkin, vai keksisikö jotain uutta vaihteeksi.
Kömpi pesästään ulos ja jäi katselemaan taivaalta putoilevien lumihiutaleitten leikkiä.
Taisi ollakin jo iltapäivä, koskapa nälkäkin alkoi jo tuntua, ja niitty pensaineen ja taloineen näytti hämärtyvän.
Mitähän, jos kävisi talon ruunan puheilla tämän iltapalaa haukatessa? Saisi kuulla, miten tämä aikoi joulunsa viettää ja kävikö jouluaamuna kirkolla niinkuin aina ennenkin.
Puputti lähti loikkimaan niityn poikki laihohalmeelle, johon oli edellisenä iltana laittanut ruokapaikan itselleen. Kaivanut kuopan lumeen ja löytänyt sieltä mehevää laihoa.
Puputti silpoi laihoa suuhunsa ja katseli lumikuopastaan sinertävällä taivaalla syttyviä tähtiä. Yöksi tuli taas pakkanen, taisi tulla tavallista kovempi, koskapa metsässä oksat risahtelivat.
No nyt! Puputti loikkasi pitkällä hypyllä lumikuopasta ja pyyhkäsi käpälällään partaansa. Nyt sopi lähteä talon talliin, ruunan luokse.
Lumisen tiheikön läpi kuukki Puputti talon kartanolle ja kapsahti pihamaalla istumaan nähdäkseen ikkunasta, vieläkö valvoivat tuvassa.
Vielä valvoivat, mutta Pekka oli käynyt jo tallissa illastamassa hevoset, koskapa tallin ovi oli linkussa.
Puputti työnsi käpälällään linkun syrjään ja raotti ovea.
— Kuka siellä? hörähti vanha ruuna, Polle.
— Minä täällä vain, virkkoi Puputti ja kuukki talliin..
Polle torkkui parressaan ja näki unta joulusta. Puputin täytyi nykäistä käpälällään ruunaa lerpattavaan alahuuleen ja kysäistä:
— Mikä sinua niin raukasee?
— Ka, kun ihan torkahdin. Sepä se nukuttaa, kun saa päivän raskaita kuormia vetää. Joko siellä salolla valmistutaan joulua vastaan ottamaan?
— Eiköhän vain, vastasi Puputti. — Tulin kysymään sinulta, menetkö taas sinne joulukirkkoon?
— Enhän minä sinne kirkkoon asti ole vielä kertaakaan päässyt, sanoi Polle. — Kirkon aidan luokse vain, ja niin sanoi Pekka äsken apetta tehdessään, että »syöhän nyt, että jaksat huomenna heiniä vetää ja jouluyönä kirkolle lähteä». Kai ne minulla taas lähtevät, kun niin sanoi. Ja milläpäs muullakaan lähtevät, kun ei ole muita hevosia.
— Minunkin mieleni tekee joulukirkkoon, sanoi Puputti. — Etköhän ottaisi minuakin mukaan?
— Kyllähän minä ottaisin mielelläni, mutta Pekka saattaisi nauraa, jos sinä tulisit mukaan pyrkimään, sanoi Polle. — Pääsethän sinä sinne itsekin yhtä nopeasti kuin minäkin. Niityn laidasta lähtee maantie, ja sitä kun noudattelet, niin varmasti osaat.
— Hauskempi olisi yhdessä kulkea, virkkoi Puputti.
— Niin olisi.
Ruuna torkahti taas ja Puputin piti nykäistä hänet käpälällään hereille.
— Kuulehan. Kun kuulen tiukujesi helisevän, kapaisen minä jälkeesi ja loikin tien vieressä mukanasi kirkolle asti, sanoi Puputti.
— Siitä tulee varmaankin hauska matka!
Lämmiteltyään vielä hetkisen, lähti Puputti tallista ja lyhyessä laukassa puikki pesälleen.
Jouluaaton iltana puhdisti Puputti turkkinsa moneen kertaan ja asettui aikaseen levolle, että jaksaisi lähteä kirkkomatkalle. Pian kuluikin yö aamupuolelle ja Puputti laukkasi niityn laitaan odottamaan.
Sieltäpä ruuna jo tulikin ja helisteli tiukujaan. Pekka istui kuskilla suuressa turkissaan ja Pollelle oli pantu uudet valjaat joulun kunniaksi.
Puputti loikki maantien vierustaa ja ihmetteli hevosten paljoutta ja tiukujen moniäänistä soittoa. Kirkonkylään tultaessa erosi Puputti tiestä ja loikki metsän läpi ja joutui tapulin luokse.
Vanha suntio oli tapulin portailla menossa joulukelloja soittamaan ja huomasi Puputin.
— Ka, eikö ole jänöjussikin lähtenyt liikkeelle. No mitä sinä nyt siinä…?
— Tulin joulukirkkoon, sanoi Puputti ja loikkasi muutaman askeleen lähemmäksi.
— Vai joulukirkkoon! nauroi vanha suntio. No, odota siinä, kun minä käyn ensin soittamassa joulukelloja, niin näytän sitten kirkon sinulle.
Puputti säikähti kellojen ääntä, mutta rauhoittui, kun näki, ettei siinä mitään pelättävää ollut. Pian tuli suntiokin alas ja sanoi Puputille:
— No, tulehan nyt, vanha hupelo, niin näytän sinulle joulukirkon.
— Minäpä en olekaan mikään hupelo, vaan oikea haitijajänis. Mitä ne nuo tuommoiset ovat? kysyi Puputti ja osoitti käpälällään hautausmaalle.
— Ne ovat hautaristejä, mutta tulehan nyt pian, ennen kuin ihmisiä tulee, kiirehti suntio.
Mentiin kirkkoon ja suntio sytytti pitkällä puutikulla kynttilät.
Puputti katseli ihmetellen kaikkea näkemäänsä komeutta.
— No miltäs näyttää? kysyi suntio. — Onko siellä salolla tällaista?
— Kyllähän sielläkin kaunista on, mutta ei ole muita valoja kuin kuu ja tähdet, sanoi Puputti.
— Nyt sinun pitää tulla tänne lukkarin muorin penkin alle ja olla siellä hiljaa, niin kauan kuin ihmisiä on kirkossa, sanoi suntio ja vei Puputin piilopaikkaan.
Kohta tulikin ihmisiä kirkko täyteen ja urut alkoivat soida.
Puputista ne äänet olivat kovin ihmeellisiä ja hänen teki mieli katsomaan, mistä ne tulivat. Kaunista oli salolla tuulen soitto, mutta tämä taisi olla vieläkin kauniimpaa.
Puputti nukahti siihen soittoon ja heräsi vasta, kun suntio kopaisi häntä kepillään kylkeen.
— No, jussukka, tulehan, niin lasken sinut ulos, että pääset salolle, ennenkuin päivä valkenee.
— Etköhän, haltija, ensin näyttäisi sitä kujetta, josta lähti niin mahtavia ääniä, pyysi Puputti.
— Niin urkujako? Saatanpa näyttää, mutta sitten sinun on mentävä.
Puputti kapusi suntion perässä urkuparvelle ja suntio käski Puputin istumaan urkujen ääreen.
— Minä menen polkemaan ensin ilmaa ja näytän sitten mistä äänet lähtevät, sanoi suntio Puputille.
— Jopa ovat ihmeelliset! Eiköhän noita valkoisia palukoita saisi vähän koetella käpälällään?
Puputti painoi näppäimiä ja säikähti ääntä, joka niistä lähti, ja se vanha, hyvä haltija nauroi hänelle.
— No, mene nyt kertomaan näkemiäsi toisillekin jussukoille, sanoi suntio ja vei Puputin ulos.
Keränä vieri Puputti kirkon portaita alas ja lumipilvenä painalsi hautausmaan poikki metsätielle, yöllisille jäljilleen. Päivä jo hämärsi ja pilvistä putoili pehmeitä lumihiutaleita. Maantiellä ei näkynyt enää kuin jokunen ajava ja sekin pian hävisi kuulumattomiin. Pollekin lienee mennyt jo kotiin Pekkoineen.