VAPPU JA HEIKKI.
Kuu paistoi sisään tallin ikkunasta. Vanha tamma, Vappu, oli lopettanut illallisappeensa ja aikonut laskeutua pitkäkseen tuoksuville havuille, mutta takasia kun pakotti päivällinen kuorman veto, jäikin siihen seisomaan ja torkkumaan.
Vappu oli seisonut ja torkkunut, maannutkin välillä, jo monet talvet siinä parressaan. Varsana oli tuotu taloon, tämä torpan Matti kuljetti, ja kun sai mieleisensä, ei hennonut muille antaa. Kesällä kynnettiin ja karhittiin Matin kanssa ja talvella ajettiin mitä milloinkin, puita, heiniä ja lantakuormia. Käytiin joskus hankeajossakin, rahtia ja tukkeja vetämässä.
Viime talvenakin käytiin, ja silloin tuntui ensi kerran jäykkyys nivelissä, josta arvasi, että oli tullut vanhaksi.
Ihan huomaamattaan.
Mistäpä sitä olisi ennen huomannut, kun työ oli helppoa ja kuormat keveitä.
Vastamäkeä vetäessä oli kompastunut ja Matti ohjasperillä röpännyt lautaselle, ikäänkuin leikillään. Mutta kun kompastui uudelleen, niin otti tiepuolesta vatvakan ja vetäisi kupeeseen: »Mitä se siinä kompuroi, vanha koni»!
Siitä oli Vappu hätääntynyt, koettanut ottaa laukan, mutta länget olivat olkapäitä kipeästi riipaisseet, että oli takasilleen suistua.
Kotiin ajellessaan oli Matti vielä sanonut: »Ei sinusta enää mihinkään… markkinoille on vietävä».
Oli kuitenkin silloin jäänyt viemättä, mutta nyt varmasti viedään. Tänään oli hän sen saanut tietää. Naapurin Mikko oli tullut häntä katsomaan, ostaakseen. Nostellut jalkoja ja katsonut hampaita ja Matti läjäyttänyt kämmenellään lautaselle: »osta pois Vappu. Vielä se sinun töissäsi kestää useita vuosia». —
— Vie vain koni markkinoille, en minä hänestä…» oli Mikko sanonut ja Matti siihen jatkanut: »Markkinoille se on vietävä, ei se jaksa tukkeja vetää».
Heikki, Matin poika, oli hänen hyvä ystävänsä. Jo pienestä pojasta alkaen oli ollut. Toi suoloja ja leipää kourassaan ja silitteli kaulaa ja sanoi omaksi Vapukseen. Viime kesänä kuljetti hakaan ja haki sieltä, ja hän laski päänsä alhaalle, että sai suitset suuhun. Olisi kulkenut ilman suitsiakin, jos olisi arvannut. Kun selkään nousi, niin kärsivällisesti kuunteli kylkeen törmimiset ja tasaisesti kuljetti, ettei vain putoisi. Tänä talvena oli Heikki ensi kertaa joulukirkossa ja hän kuljetti sitä sinne ja sieltä pois parhainta raviaan. Joulun aattona oli Heikki käynyt hänen kanssaan heinillä ja haloilla ja antanut talliin pantuaan valkoista leipää ja lisännyt isältään salaa joulukauroja soimeen.
Niitä ei usein annettukaan, kauroja. Karkeata apetta vain, johon Matti hennoi panna kovin vähän suurusta, ja sitten niitä pahanmakuisia suoniityn heiniä, joita Matin eukko ei syötä lehmilläänkään.
Vappu huokasee raskaasti parressaan.
Milloinkahan se sitten vie sinne markkinoille ja minkähänlaiseen paikkaan sitä joutuu?
Joutuisi vanhalle mökinmiehelle, joka vain omia ajojaan ajaisi, eikä raskaita rahtikuormia vedättäisi.
Ei tiedä mihin kuljettavat.
Ilma ulkona on leutoa ja jää tallin ikkunasta on sulanut. Sieltä näkyy sileä pelto, järven ranta, josta lähtee viittatie lahden yli. Näkyy sauna ja lato pellon laidasta. Siitä ladosta haettiin Heikin kanssa heiniä. Sauna on illalla lämminnyt ja ovesta nousee vielä huurua ilmaan.
Tallin ovi avataan hiljaa ja Vappu vähän vavahtaa. Kuka se sieltä näin myöhällä?
Ka, Heikkihän se.
Vappu nostaa päätään ja koettaa hörähtää, mutta ääni on painunut ja sieraimet vain liikkuvat.
Heikki antaa suolaista leipää kädestään ja kavahtaa sitten Vapun kaulaan.
— Nyt ne sinut vievät pois minulta, sanoo Heikki.
— Vai nyt ne vievät… varmaankin sinne markkinoille?
— Niin, isä sanoi, ja minä pyysin, ettei Vappua vietäisi, mutta se nauroi ja sanoi tuovansa paremman ja nuoremman…
— Niin, nuoremman se kyllä saattaa tuoda, mutta saaneeko parempaa. Olisin minä vielä monet vuodet jaksanut kyntää ja kotikuormia vetää, mutta kun se niitä tukkejaan…
— Minä kun kasvan vielä vähän isommaksi, niin en aja tukkeja milloinkaan. Haen sinut takaisin markkinoilta ja sitten minä en sinua annakaan vieraille.
Vapun silmät kostuvat ja hän asettaa päänsä hellävaroen Heikin olkapäälle.
— Et sinä sitten enää minua löydä markkinoilta. Olen ehkä jo silloin kuollut ja kuopattu.
— Niin, mutta minä tulenkin oikein pian isoksi ja haen sinut sitten heti, etteivät ehdi kuopata, sanoo Heikki.
— Ei sitä tiedä… ja saatat sinä hyvästyä siihen uuteenkin, jonka isäsi tuo. Sattuisi hyväluontoinen, ettei potkaseisi sinua.
— Kuulehan, Vappu!
— No?
— Kun tulee kesä, niin tule käymään täällä minun luonani. Sinä paremmin osaat tänne, kuin minä sinun luoksesi. Mennään sitten yhdessä hakaan ja sinne hiekkarannalle, jossa minä olen sinua uittanut.
— Ei tiedä… jos sattuu niin lähelle.
— Pääsethän sinä aitojen yli?
— En minä korkeista… ja ne ehkä ottaisivat kiinni välillä ja veisivät takaisin, huokaa Vappu.
— Sanot niille, että käyt vain Heikin luona ja tulet sitten takaisin.
— Ei ne sitä ymmärrä, vaikka sanoisinkin. Joko ne aamulla lähtevät?
— Mihin?
—- Sinnepä markkinoille. Kuului isäsi illalla laitarekeä kolisuttavan kartanolla ja laittoi tämän loimen selkääni. Korjaappas sitä, ettei putoa.
— Kyllä kai ne lähtevät, koska isä sanoi.
Heikin kurkkua kouristi itku ja uudelleen tarttui hän Vapun kaulaan ja puristi sitä.
— Kun saisin edes tulla sinne asti mukaasi, sanoi Heikki.
— Ei se isäsi ota… tulet sitten peltoveräjälle asti saattamaan, jos vain et satu nukkumaan silloin kun lähtevät.
— Minä en nuku koko yönä. Toisin kokonaisen leivän erojaisiksi, kun saisin.
— Kyllähän minä sen tiedän, että toisit, hörähtää suullisesti Vappu, jota ystävän suru säälittää.
Kuun valojuova on kääntynyt vinoon tallin lattialla ja Vappu torkahtaa taas parressaan. Heikki silittää vielä kerran Vapun kaulaa ja pujahtaa sitten ulos. Vappu jää sinne yksin omine mietteineen. Jää aamuun asti, jolloin Matti lähtee vanhaa ajokastaan markkinoille viemään.
Aamulla, kun Heikki heräsi, oli Vappu jo valjaissa, valmiina lähtemään. Hörähti Heikille, joka toi nyt viimeistä kertaa leipää hänelle. Heikki ei osannut sanoa mitään. Siveli vain kädellään Vapun päätä. Vappu hyväili vuorostaan Heikin niskaa huulillaan.
— Kun tulet suureksi, Heikki, niin ethän vie ajokastasi markkinoille?
— En vie, minä pidän sen aina ja…
Heikin ääni katkesi. Isä hyppäsi Vapun rekeen ja lähti ajamaan.
Näkisikö hän vielä joskus Vapun vai eikö enää milloinkaan?