RIEKON RIHMAT.
Alakuloisena Pekka palasi niityltä, jonka ladon edestä oli haltijajänistä langoillaan pyydystänyt. Mitä hän nyt oikein tekisi, kun Puputti oli kieltänyt lankoja pitämästä.
Jos se oikein tosissaan kielsikään. Taisi vaan pitää narrinaan.
Pekka koetti kuvitella, miltä hänestä itsestään tuntuisi, jos pantaisiin semmoinen lanka kaulaan ja vedettäisiin oikein kireälle.
Ei, ei tuntunut hyvältä.
Pekan latu kulki vielä toisenkin niityn poikki ja muutaman pajupensaan vierestä pyrähti metsäkanoja lentoon.
Kiersivät kaaressa niityn ja laskeutuivat toisen pensaan taakse. Niillä oli aamiaistunti parhaillaan.
Kopeok, kopeok, väk, väk, väk, vä—ää!
Se oli riekkojen varoitus Pekalle: älä vain laitakaan rihmojasi meidän ruokailupaikoille!
Rihmoja! Riekon rihmoja! Nyt Pekka muisti, että sellaisia laitettiin, ja riekot kävivät niihin ollenkaan vaaraa aavistamatta.
Hänpä laittaakin rihmoja metsäkanoille ja ihan paikalla.
Pekka painalsi suksensa oikein kovaan vauhtiin ja oli pian kotona. Suurella touhulla tuli hän tupaan ja alkoi etsiä jouhia, punoakseen niistä riekon rihmoja.
— Mitä sinä nyt niin suurella kiireellä laitat? kysyi vanha vaari
Pekalta.
— Riekon rihmoja. Eiköhän vaari vähän auttaisi.
Vaari teki silmukat rihmoihin. Pekka niitä ei olisi osannutkaan. Neuvoi vielä muutenkin, miten rihmat on laitettava pajupensaiden juureen.
Pekka laittoi pyydyksensä ja illan hämärtyessä palasi kotiin. Olisi vain pian joutunut aamu, että pääsisi rihmoja kokemaan.
Aamulla ei Pekka malttanut nukkua päiväntuloon asti. Ikkunassa piti vartoilla, milloin päivä alkaisi sarastaa.
Jopahan viimeinkin pääsi lähtemään! Pekka hiihti niin, että hikipisara vierähti nenänpäähän.
Yöllä oli satanut vitiä ja peittänyt riekkojen eiliset jäljet. Jokohan lähtivät rihmoja pakoon, mietti Pekka varovasti hiihdellessään pajukossa.
Eipäs! Tuossa oli jo jälkiä ja tuolla oli rihman haarukkakeppi vinossa ja riekko siinä vieressä, rihmaan käyneenä, toinen siipi levällään, kaula kaksin kerroin kääntyneenä.
Jopahan kävi! ihasteli Pekka ja päästi riekon rihmasta. Rihma oli kiertynyt kaulan ympärille niin lujaan, että nahka oli irtautunut.
Säälittikin vähän se valkoinen linturukka. Menee siihen silmuja syömään ja tarttuukin kaulastaan kiinni.
Kotiin palattuaan näytteli Pekka iloisena saalistaan.
— No, jopahan tuo nyt… antaisit niiden olla rauhassa, sanoi äiti.
— Niin, mutta se on niin kovin hauskaa, sanoi Pekka.
— Kun saa kuristaa lintuja kuoliaaksi, jatkoi vielä äiti.
Seuraavana aamuna hiihteli taas Pekka rihmoilleen. Riekot olivat tällä kertaa niityn toisessa laidassa ja huutelivat sieltä uhkaavasti:
— Pekka, Pekka, väkkä—räk—rää!
Pitää muuttaa joku rihmoista sinnekin, päätti Pekka ja laittoi haarukan suurimman pensaan juurelle. Siinä olikin teperrelty ja tallattu, niin että hanki oli kovettunut.
Seuraavana aamuna oli elävä riekko rihmassa. Se oli vasta käynyt ja pyristeli lentoon yritellen.
Pekka hiihti lähemmäksi ja lintu katseli surullisesti Pekkaa mustilla, pienillä silmillään. Veripisara oli pirahtanut kaulasta valkeille höyhenille.
Riekko yritti lentoon ja Pekka mutaisi sitä suksisauvallaan. Nyt se oikein pyristeli ja puisteli lumessa.
— Voi linturaukkaa, pääsi Pekalta.
Riekko uupui kuolinkamppailussaan ja liikautti vain enää muutaman kerran siipeään. Pekka päästi sen rihmasta ja katseli lintua kauan, ennen kuin pani sen laukkuunsa.
Tuntui kovin pahalta, että oli lyönyt lintua. Isä oli eilen vielä sanonut hänelle: »käytäisiin yhdessä ampumassa niitä metsäkanoja, kituvat vaan niissä rihmoissasi.»
Ihan kokonaan meni innostus Pekalta. Verkkaan lykki hän suksiaan toisille pyydyksille niityn toiseen laitaan. Sielläkin oli riekko käynyt ja pyristeli rihma kaulassa.
Minä vienkin sen elävänä kotiin, päätti Pekka ja lähestyi maanitellen ja rauhoitellen lintua:
— Älä pelkää, vien sinut kotiin elävänä.
Pekka otti varovasti linnun syliinsä ja päästeli rihmaa pois sen kaulasta. Pekka ei osannut pitää varaansa ja lintu pyrähti lentoon. Suu auki jäi Pekka katsomaan sen jälkeen.
Vapautunut riekko ei pysähtynyt niitylle. Yli metsän lensi, varmastikin toiselle niitylle.
Pekka hiihteli mietiskellen kotiinsa, eikä näyttänyt koko päivänä oikein iloiselta.
Sekin ilo, riekkojen pyynti rihmoilla, taisi nyt mennä häneltä.
Mutta kun hän kasvaa isoksi, ampuukin hän sitten pyssyllä ja silloin eivät jää kitumaan. Jänöjussejakin ampuu, mutta jättää kaikki haltijajänikset rauhaan.
Päivällä alkoi tuiskuttaa lunta ja sitä tuli vahvasti koko seuraavan yön.
Nyt ovat riekon rihmat varmasti lumen peitossa, mietti Pekka, mutta ei lähtenyt niitä uudelleen laittamaan.
Jonkun ajan perästä hiihteli Pekka niityllä. Haarukkakeppejä ja varpuja näkyi vain enää vähäsen lumesta.