JULLE JUTUSTAISEN VIISAUS.
Julie makasi tuvan lattialla, silmät vähän raollaan. Oli tullut siihen ruokaa odottamaan, koskapa päivällisaika hänen mielestään alkoi jo olla käsissä.
Kuuma oli tässäkin ja kärpäset ahdistivat. Aitanseinustalla, pihlajan varjossa ei ollut kärpäsiä, mutta siellä oli taas toinen paha, ampiaispesä aitan nurkassa, ja niitä piti vähän pelätä. Kerran oli yksi käynyt nenään kiinni, tarttunut niin, että käpälällä piti raapaista se irti ja sitten oli nenää jomottanut kaiken päivää. Heikki oli vielä nauranut ja sanonut: katsokaapas Jullen kuononpäätä, kun on turvoksissa.
Julle muuttihe oven suuhun ja hotaisi kärpäsiä, jotka kovin tungeskelivat siinä. Kyökistä kuului astiain kolinaa ja nenään tuli ruuan hajua. Sinne ei kuitenkaan uskaltanut mennä, kun Iida oli äkäinen ja ajoi pois.
Olisi saanut vähän ruokaa, niin katseleisi oikein mukavan makuupaikan itselleen.
Julle loksautti suutaan nälissään, ja laski kuononsa käpäläinsä päälle.
On se tämäkin kesäinen aika jokseenkin joutavaa, kun ei muuta puuhaa mitään kuin tätä alituista makaamista. Laiskottelusta vielä sitten syytettiin, vaikka hyvin tiedettiin, ettei saanut mennä metsään vemmelsääriä ajamaan.
Heikki tuli tupaan ja astui hännän päälle. Julle murahti:
— Älä sinä Heikki aina astu hännälle, vaan ole siivolla.
— Vau, vau, vau, sanoi Heikki ja pyöräytti Jullea mennessään.
On se tuo Heikki kuitenkin mukavin kaikista, mietti Julle. Kun vaan vielä vähän kasvaisi, että kykeneisi metsään. Kerran se jo yritti, mutta isäntä otti pyssyn pois ja taisi toruakin.
Julle meni kyökin ovelle ja vinkaisi Iidalle, joka ammensi keittoa suuresta padasta vateihin. Kun ei siitä kuulunut apua, raapaisi Iidaa käpälällään.
— Menehän siitä…
— Hau!
Julle sai kuitenkin täyden lautasen ja vönkki tupaan oven suuhun makaamaan.
Isäntä nousi pöydästä ja ulos mennessään oli kompastua, kun Julle oli siinä jaloissa; potkaisi vähän tätä ja murahti:
— … tiellä aina siinä…
Julle pahastui ja lähti tuvasta. Meni kartanon taakse ja istui miettimään.
Että todellakin isäntä oli häntä potkaissut, häntä, jalorotuista Julle
Jutustaista.
Jos ottaisi ja lähtisi tästä metsään, muihin taloihin. Siellä toisissa kylissä kai pitäisivätkin parempana, puheleisivat ja silittäisivät niinkuin tekivät tässäkin silloin kun tuotiin.
Nyt ei kukaan puhuttele ja silittele, muut kuin Heikki. Niillä on kaikilla ne kiireensä.
Julle vönkki kartanolla ja odotteli iltaa. Saisi nähdä, tokko ne saunasta palattuaankaan joutavat hyvittelemään ja sanomaan mitään.
Näkisi, antavatko illallistakaan. Iidakin usein ärähteli ja antoi aina niin vähän ruokaa. Käski aina piloillaan syömään rottia ja hiiriä ja sai sillä hänet irvistämään ja murahtamaan. Hyi! Kuka niitä nyt semmoisia…
Illalliseksi oli kalakeittoa, Jullen mieliruokaa, mutta Julle sai vain ruotia eikä kajonnut niihin. Pää alhaalla jurppi nurkan taakse ja oli kovin suruissaan.
Kyllä kai se on parasta, kun lähtee katselemaan uutta olinpaikkaa itselleen.
Ja lähtee ihan heti!
Julle loikkasi metsään, ja kun pääsi kartanon lähettyviltä, otti oikein ajolaukan. Tuntuikin pitkästä aikaa kovin mukavalta, kun sai oikein laukata.
Kun tuntui liiaksi lämmittävän, istahti lepäämään.
Vanha Repolainen vikitteli pyyntiretkillään ja tupsahti ihan Jullen eteen.
— Hau!
— Mrrr — oletko sinä ystävä vai vihamies? kysyi Repolainen.
— Ystävä olen, älä yhtään epäile. Lähdin vähän huvikseni laukkailemaan.
— Oletko nähnyt vemmelsäärtä? kysyi setä Repolainen. — Nälkä on ja illallista ei ole tiedossakaan.
— Nälkä minullakin on, eikä tekisi pahaa, jos saisi jotain paistintapaista haukata, sanoi Julle. — Kun oikein sanon asiani, niin lähdin uutta olinpaikkaa katselemaan. Mitä sanot, setä Repolainen, ja tässä laittaisi mökin itselleen?
- Häh, vai mökin. No, mitä ne sinulle tekivät kun olet niin myrtynyt? kysyi Repolainen.
— Isäntä potkaisi ja pelkkiä ruotia tarjottiin illalliseksi, murahti
Julle.
— Häh, vai siten… no sitten on parasta, että laitat mökin itsellesi.
Saat asua mökissäni niin kauan kun omaasi rakennat.
— Sehän mainiota. Saisi nyt vain palan suoliinsa, että pääsisi alkuun.
— No, älähän siitä hätäile, sanoi Repolainen.
— Tulehan mökilleni, niin laitan sinulle oikein komean kestityksen.
Vikitettiin Repolaisen mökille, joka ei ollutkaan kaukana. Setä-Mikin tupa oli maahan kaivettu ahdas luola, jossa ei ollut edes akkunoitakaan.
— Onpa vähän liian pieni tämä tupasi, sanoi Julle.
— Noo, kyllä tässä sovitaan, Odotahan hetkinen, niin illastetaan.
Repolainen pujahti metsään ja Julle jäi odottamaan luolan suulle.
Sisään ei kehdannut jäädä, mokomaan ahtaaseen asuntoon.
Julle mietti, miten nyt elämänsä järjestäisi. Täällä metsässä olisi vapaus ja riistaa mielin määrin. Sitäkään ei olisi kehdannut näin kesäiseen aikaan mennä ottamaan. Talossa olisi ollut kaikista mukavimpaa, mutta se viimeaikainen tylyys siellä painoi mieltä. Saisihan tuota kerran koettaa elää omin neuvoinkin.
Jos ottaislkin ja katseleisi tässä odotellessa tuvan tuvan paikkaa itselleen. Voisihan asua Repolaisen naapurina. Aina siitä setä Mikosta jotain apua olisi.
Julle löysi mielestään sopivan paikan ihan Mikon tuvan läheltä. Kaatuneen näreen, jonka alle saattoi hyvin tehdä tupansa. Mitäpä muuta kuin ryhtyi vain rakennuspuuhiin.
Julle kantoi puita ja sammalia, ja tupa oli jo hyvällä alulla, kun Repolainen palasi, kantaen niskasta jänöjussia, jonka oli kopannut niityn laidasta.
— Tulehan, kuoma, aterialle, haukahti Repolainen. — Ei tarjotakaan meillä ruotia Julle-serkulle.
Julle kertoi jo aloittaneensa tupansa rakennuksen ja Repolainen lupasi tulla auttamaan. Ennen auringon nousua saatiin Jullen tupa valmiiksi.
— No, nyt ei muuta kuin kopsit jänöjusseja ruuiksesi, sanoi Mikko.
— Ei se vetele luvaton metsästys, sanoi Julle.
— No mene sitten taloon, siellä saat ruotia, ilvehti Repolainen.
— Sielläkään ei pidä hyvänä muut kuin Heikki.
— Hoo, mitä joutavia. Sinulla, kuoma, ei ole koiran luontoa ollenkaan, ei vähääkään. Jää tänne ja saalista, tahi mene taloon ja tyydy siihen, ei siinä muu auta, sanoi Repolainen ja loikkasi metsään.
Julle alkoi jo tuntea koti-ikävää. Nytkin oli päivällisen aika mennyt, eikä saanut ruotiakaan suuhunsa.
Metsässä kuului joku huutavan karjaa kotiin. Jullen kurkkua kuivasi ikävä vain kovemmin.
Nyt siellä kohta saisi maitoakin, kun olisi kotona, ja Heikki on saattanut käydä salakoita onkimassa ja ihmetellyt, kun häntä ei ole näkynyt osaansa ottamassa.
Julle aikoi jo lähteä takaisin taloon, mutta ei sentään lähtenyt.
Ei vielä seuraavanakaan päivänä, vaikka nälkä kaiveli sisälmyksiä.
Repolainen oli lähtenyt useamman päivän pyyntimatkalle, pyytänyt
Jullenkin matkaansa, ja kun tämä ei voinut lähteä, heilauttanut
halveksien häntäänsä ja mennyt menojaan.
Olikohan tämä nyt oikein viisasta, että hän näin lähti talosta ja eleli nälkäisenä metsässä? mietti Julle ja jurppi läheiselle karjapolulle ja jäi mietteissään istumaan.
Heikki oli etsinyt koiraansa ja lähtenyt metsästäkin sitä huhuilemaan.
— Julle—e—e, hiuuu!
Se on Heikki! Julle kapaisi vastaan ja ulahti ilosta.
— Vai metsään sinä lurjus, ja sinua sitten saa hakea joka paikasta.
Jullen silmät rukoilivat: anna minulle anteeksi, annathan.
Heikki silitti ja Julle haukahti:
— Sinä kultainen Heikki, kun tulit minua hakemaan.
— No, lähdetään kotiin, karkuri.
Julle tahtoi kuitenkin ensin näyttää Heikille tupansa ja kutsuvasti lähti menemään edellä.
Heikki tuli ja huomasi sammalröykkiön näreen alla. Nauroi ja löi käsillään polviinsa.
— Vai on tämä karkuri oikein pesänkin laittanut! Nyt sinulle nauraa koko talon väki!
— Hau, hau, mitäs annettiin vain ruotia, eikä kokonaista kalaa, ja sitten isäntä potkaisi, eikä kukaan hyvittele, et enää sinäkään, Heikki.
— Vau, vau, onko sulla nälkä. Siellä on salakoitakin sinulle rantakivellä ja Iida on säästänyt lihaisia luitakin.
— Mrr—vuh, niistä minä pidänkin. Juostaanko kilpaa, Heikki?
— Isä varmasti antaa sinulle keppiä, kun karkasit.
— Hrr—hau! Sitten minä en lähdekään.
Julle istui tielle ja katseli maahan.
— No, lähdetään, ei se anna, kun minä oikein kauniisti pyydän.
Julle lähtee, eikä tiedä itsekään, iloisenako vai alakuloisena. Ei kuitenkaan aio enää milloinkaan lähteä metsään itselleen tupaa rakentamaan.