I.
Hautamäen talon työväki oli kaskea kaatamassa. Päivä hellitti kiinteästi koivikkorinteellä, jossa puut parahdellen kaatuivat miesten huimasti heiluessa. Järvi hieman alempana lepäsi tyynenä. Silloin tällöin kävi joku miehistä rannalla särpimässä tuohilipillä vettä janoonsa ja kasteli päänsä, johon kuumuus kävi kipakammin.
Jaakko, Hautamäen vanhin veli, jo neljännenkymmenennen vuotensa äsken sivuuttanut juureva mies, liehui alusillaan, avopäin, pieksulötöt vain jalassa. Hänellä oli oma sarkansa, leveämpi kuin toisten, ja sen hän aikoi saada puoleen ennen päivällistä.
Hänen rinnallaan, omalla kaistaleellaan, ahersi Pentti, nuorin veljeksistä. Hän koetti pysyä veljensä tasalla ja mistään välittämättä heilutteli kirvestään.
Ville, keskimmäinen veljeksistä, oli hänkin ottanut sarkansa, mutta syyttäen kuumuutta ja satunnaista pahoinvointia jättänyt sen päiväläisille, jonkun puun kaadettuaan, ja vetäytynyt kasken alalaitaan naurattelemaan naisia, jotka siellä vastaksia taittoivat. Ville oli äsken täyttänyt kolmekymmentä ja oli veltoin veljeksistä. Iloinen ja huoleton veitikka, joka koetti pysytteleitä naisten seutuvilla kotona ja työpaikoilla. Vanha Hautamäen isäntä, joka oli pari vuotta sitten kuollut, oli murissut Villelle lakkaamatta laiskottelusta, mutta poika kuittasi kaikki isänsä kiukunpuuskat naurulla ja pysytteli loitolla talon avaroilla liikkuma-aloilla. Isännän kuoltua oli Jaakko ottanut Villen komentelemisen tehtäväkseen, mutta onnistunut vielä huonommin kuin isänsä. Ville ei välittänyt Jaakon ärinöistä. Käski pitämään suunsa kiinni, ja sanaharkkaa sattui näin ollen alituiseen. Ville pääsi paremmin rauhaan, kun otti hoitaakseen talon asiat, jotka hän toimitti jotenkuten säännöllisesti. Jaakko kyllä jurisi työnteosta Villelle, mutta riitaa ei halunnut haastaa, ja niinpä sopu säilyi kohtalaisena.
Jaakko oli iskenyt kirveensä kantoon ja istahtanut lepäämään kuivuneelle hongan tyvelle.
Penttikin sytytti savukkeen ja istuen sammalmättäällä katseli kasken alalaitaan, jossa Ville tyttöjen kanssa kujeili.
Veljekset olivat vaiti, vaikka sama asia näytti heillä mielessä olevan, Villen vetelyys työpaikoilla. Jaakko ei kumminkaan malttanut olla sanomatta:
— Jo häntä on löyhkänä, aikamies. Pitää olla aina naisia kutittamassa.
Pentti hymähti, mutta ei virkkanut mitään. Ville oli valinnut hauskimman tehtävän. Naisissa tuntuikin olevan koko hänen elämänsä.
Miesten huomio kiintyi kumminkin pian ääniin, jotka tulivat kylän takalistolta, parin kilometrin päästä. Muutamia viikkoja aikaisemmin olivat ryssät tulleet sinne juoksuhautojaan rakentamaan, ja kyläläiset olivat siitä hölmistyneet pahanpäiväisesti.
Mitäpä auttoi heitä vastustella. Kaunista metsää alkoi kaatua kilometrien pituudelta, ja linjoja syntyi poikki ja pitkin, talojen viljelyksien ja säästömetsien läpi.
Suurin alue oli ryssille joutunut haaskattavaksi Hautamäen metsistä ja vainioista. Oli mennyt hehtaarittain parasta metsäpeltoakin, ja sen vastineeksi Jaakko oli päättänyt raivauttaa uudisviljelystä ja kaataa kaskea.
Siellä ne nytkin huusivat ja hakkasivat. Työväkeä oli heillä monta sataa, ja kaikki huonoin irtolais-aines oli työntynyt heidän töihinsä.
Puhuttiin jo miesten pakko-otosta vallitöihin, mutta viranomaisten välityksellä se oli vielä ainakin toistaiseksi saatu vältetyksi. Ei kuitenkaan ollut tietoa, milloin annettaisiin siitä vaatimus taloihin ja torppiin, joissa sitä jo pelättiin.
Jaakko kuunteli ryssien ja heidän miestensä melua, ja mustat veret nousivat hänen kulmilleen. Mies näytti hammasta purevan äkeissään. Siellä kaatui Hautamäen parasta metsää. Ei edes puita saanut omikseen.
Jaakko oli veljilleen tästä monasti valitellut ja puhkesi nytkin puhumaan:
— Saa nähdä, kuinka paljon koirankuonolaiset metsää raiskaavat ja mitä tästä elämästä muutenkin tulee. Taisi tässä kokonaan joutua ryssien rengiksi.
— Mikäpä tietää… Kyllä ne nyt polkevat ja raiskaavat. Kun saavat valmiiksi vallinsa ja hautansa, tuovat komppanioittain ryssiä joka kylään. Se kai niillä on tarkoitus, arveli Pentti.
Villekin oli tullut ja puun tyvellä istuen kysyi:
— Niistä ryssistäkö te taas…?
— Eihän tässä muutakaan enää osaa ajatella. Ottavat pian talot ja tavarat haltuunsa.
— Minkäpä sille saa, virkahti Ville nähtävästi muuta ajatellen.
Mutta Jaakko kuohahti:
— Minkä saa…! Sitä sinä aina tolkutat. Saisi, kun olisi miestä suomalaisissa. Minä heitä saatanoita tappaisin vaikka sata yhdessä rupeamassa, kun niiksi tulisi, enkä liioin tarvitseisi siihen pyssyjä enkä torrakoita.
Ville naurahti:
— Elähän… pirunko niille saa.
— Et sinä ainakaan, lököpöksy. Odotahan, pian ne vievät sinulta naisesikin. Ketäs silloin naurattelet?
Ville kävi totiseksi.
— Silloin tästä nousisin minäkin kahdelle jalalle.
Jaakko nousi ryhtyäkseen työhön, mutta virkkoi vielä Villelle, jonka laiskottelu häntä etoi:
— Hyvä olisi… nelin ryömin sinä kuljetkin, ei ole miestä edes työhön…
Miehet jatkoivat kasken kaatoa, mutta Jaakon sisua kaiveli taaskin alkuun päästyä.
Pitäisiköhän todellakin olla ikänsä ryssien poljettavana ja heidän alusinaan? Eikö suomalaisissa ollut kuntoa vapautumaan painajaisestaan? Mitä hyödytti työ ja raataminen, kun kaikki joutui näin heidän jalkoihinsa.
Ja kun vielä heidän työmiehensä, omat miehet, olivat sovussa heidän kanssaan, kuin veljiensä. Puhuttiin veljeily-yrityksistä suurilla sotarintamilla, täällä se oli jo täydessä käynnissä. — Hyviä miehiä ovat Venäjän pojat, kehuskeltiin. Tietysti hekin olivat ihmisiä, mutta oli niin masentavaa nähdä, että veljeiltiin sortajien kanssa. Mutta se oli kai siinä, että poljettavana oli se luokka, joka omisti maata. Niinpä useimmat vallityöläiset eivät lainkaan salanneet iloaan, kun talollisten metsät raiskattiin ja viljelyksiä sotkettiin. Sosialistijohtajien taholta lietsottu luokkaviha ja kateus parempiosaisia kohtaan kasvatti huonon viljan, veljeilyn maan sortajien kanssa.
Jaakko laski kirveen kannon juurelle. Ajatukset painoivat niin, että työinto katkesi. Kenelle tässä raatamaan? Ryssille ja heidän ystävilleen. Siihen suuntaanhan oltiin menossa. Sitähän jo salaa puhuttiin ja viittailtiin. Ryssien avulla sitä vielä maata jaetaan.
Tätä ajatellessa vihlaisi kipeästi. Oli sellaisia, jotka kaipasivat omaa maata, saamatta sitä kumminkaan. Tähän keinoonko turvattiin?
Olihan totta, että irtolaisväestö kansalaiskasvatusta vailla ei osannut harkita asioita. Mentiin mihin suuntaan milloinkin.
Maattomien pitäisi saada maata, niiden, jotka sitä halusivat. Mutta miten? Siinäpä se taas oli.
Jaakko jatkoi taas työtään ristiriitaisten ajatusten painaessa häntä.
Talon takalistolta kuului edelleen ryssien ja heidän miestensä hoilotus.