II.
Työväki palasi kaskimaalta tyveniä vesiä soudellen. Jaakko istui perässä miettien. Tänään hän ei tuntunut tasapainoon pääsevänkään. Muulloin oli työssä saanut rauhan kiusaavilta ajatuksilta, nyt ne karkasivat kimppuun entistä tuimemmin.
Heinänkorjuuseen pitäisi ryhtyä seuraavana päivänä, ja nyt se tulisi suoritettavaksi pienellä työvoimalla. Vallityö oli miehiä vetänyt puoleensa, tosin vain kehnoimmat miehet, jotka siellä tiesivät saavansa laiskotella. Joku miehistä oli kertonut kuulleensa, että ryssät vaativat heti joka talosta miehen ja hevosen töihinsä kahdeksi viikoksi yhtämittaa. Hautamäessä oli tosin hevosia ja miehiä enemmän kuin toisissa taloissa, mutta työtäkin oli runsaammin. Kiireisenä heinäaikana ei olisi joutanut työvoimaa ryssien työhön.
Työväki souteli ääneti. Nähtiin Jaakon huono tuuli, ja Villekin oli jättänyt venheen kokkapuolella ilonpitonsa tyttöjen kanssa. Pentti tarkkaili kalaparvien liikkeitä rantavesillä.
Rantaan päästyä Jaakko määräsi illallista odottaessa miehet nuotanvetoon ranta-apajalle.
— Sinä Ville saat mennä perämieheksi, virkkoi hän veljensä puoleen kääntyen. — Minun on mentävä heti niittokonetta ajamaan.
Ville vastusteli ja alkoi kävellä pihaan. Jaakko kiivastui.
— Laiska juhta… pelkää kuin kissa kynsiensä kastuvan. Häpeisit.
Mutta Ville meni naureksien pihaan ja nojasi tarhan aitaan, jossa naiset olivat lypsyllä. Annikki, hänen nuori sisarensa, oli myöskin lypsämässä ja näytti kovin suuttuneelta.
— Mitäs nypykälle on sattunut, kun niin murjottaa? kysäisi Ville siskoltaan.
— Mitä, kun noilta ryssän piruilta ei saa enää rauhaa missään!
Ja tyttö kertoi olleensa lehmiä hakemassa ja mitään pahaa aavistamatta laulelleensa, ja silloin oli metsästä tullut joku näitä rutkaleita, upseeri kai olevinaan, ja alkanut lurittaa hänelle suutaan, ja kun hän ei siitä ollut tietääkseenkään; vaan kiirehti lehmiä juoksuun, niin tämä lähti jälkeen.
— Heitin sitä kivellä päähän, lopettaa Annikki ja naurahtaa jo kepposelleen.
Jaakko on tarhan viereen seisahtaen kuullut tytön kertovan ja sanoo tiukasti:
— Sinä et mene enää kertaakaan lehmänhakuun, eikä muutkaan naiset.
Siihen toimeen täytyy järjestää joku poikanen.
Ja Villelle hän vielä aitan nurkalta huusi:
— Onko sinun nyt siinä parempi seistä kuin nuottaa vetää.
Olihan Villen, huolettoman vekkulin, siinä mukava katsella ohuissa pukimissaan hääriviä tyttöjä, jotka lehmän vieressä kyyköttäessään paljastivat kauniit polvensa ja pohkeensa huomaamattaan hänen katseltavakseen. Joku tytöistä hotaisi häntä märällä pyyhkeellä: — »Menetkö siitä!» — mutta mielellään he pakisivat hänen kanssaan.
Muutamia ryssiä oli majoitettu erääseen talon sivurakennukseen. Tämän johdosta oli talon pihamaa heidän kokoontumispaikkansa iltaisin. Joku heistä soitti portailla istuen hanuria ja toiset tanssivat. Ohikulkevia tyttöjä hamuttiin mukaan, ja talon palvelijat olisivat halusta menneetkin, ellei emännän tarkka silmä olisi pitänyt heitä loitolla.
Mutta vallityöläisiä kerääntyi heidän joukkoonsa, ja naureksien siinä veljeiltiin. Tämä suututti kaikkein enimmän Jaakkoa ja hänen vaimoaan.
Jaakon tupaan tultua valitti nytkin emäntä:
— Minä en jaksa enää nähdä noita alituisia markkinoita tuossa pihamaalla. Etkö sinä heille voisi siitä sanoa?
— Mitä se sitten auttaa. Olenhan sanonutkin, mutta pahennusta vain on ollut. Uhmaten siinä hyppäävät, ja oman paikkakunnan miehet naureksivat kiusamielisesti.
— Voi tätä surkeutta, huokasi Emmi, Jaakon vaimo. — Mikähän tästä vielä lopuksi tulee?
— Kaipa sitä ryssien rengeiksi joudutaan. Huomenna jo kuuluvat meiltäkin hevosen ja miehen töihinsä vaativan.
— Vaikka pitäisi heinätyö aloittaa.
— Mitäs ne siitä… kiusaahan ne tekevät.
— Kävin päivällä katsomassa heidän linjojaan, kertoi Emmi. — On siellä kaatunut kaunista metsää.
— Ja uskalsit mennä sinne. Olivat Annikkiakin hätyytelleet. Tyttöjä ei saa laskea lehmänhakuun.
— Kyllä sinne piiat menevät mielelläänkin. Ryssien kanssa makeilevat kuin mitkähän.
— Kieltäisit.
— Ei tule apua.
Jaakko lähti heinäpellolle, ja Emmi jäi valmistamaan illallista perheelle.
Illalla kun väki oli asettunut levolle ja talo rauhoittunut, meni Emmi
Jaakon luokse heinäpellolle, jossa tämä oli niittokonetta ajamassa.
— Tulin pyytämään kahville. Kai se hyvää tekee yönvalvojalle.
Jaakko sitoi hevoset kiinni ja heitti tuoksuvan apilastukon niille eteen. Astuessaan vaimoaan vastaan hän hymähti hyväntuulisesti. Emmi oli se ainainen hyvä toveri, piti huolta kaikin tavoin hänestä eikä ollut kertaakaan vielä hänen mieltään pahoittanut, vaikka sellainen kuului nykyään olevan varsin tavallista aviopuolisoiden kesken.
— Suotta vain valvoit minun tähteni, sanoi Jaakko laskien kätensä vaimonsa vyötäisille. — Ihme, että sinä jaksatkin.
— Ei näin kauniina kesäyönä nukuta. Ja muutenkin… tulee huolet talosta, jota ryssät polkevat ja raiskaavat.
— Jätä vain ne huolet minulle. Tulet vanhaksi ennen aikojasi, kun tässä sureksimaan rupeat, virkkoi Jaakko leikitellen. Tällä kertaa ei häntä painanut edes sekään, että talon metsiä ja maita sotkettiin.
— Toivotaan parempia aikoja, jatkoi hän ojanreunalla istuen ja juoden
Emmin tarjoamaa kahvia.
— Mutta Nevalan vanha vaaripa ennustaa vain pahempaa tulevaksi. Sanoo jonkun vuoden perästä tulevan mellakoita ja rauhattomat ajat. Taitaa vaari höristä turhia.
— Ei se ole ennen turhia puhunut. Mutta kestettävä on talonpojan, tulipa aikoja minkälaisia tahansa.
Yö oli lämmin, ja voimakkaat tuoksut nousivat maasta. Autereiset ilmanrannat ennustivat poutaa. Talo nukkui, karjatarhassa vain unisesti helähti joskus lehmänkello.
Jaakko levähti vielä ojan partaalla ja katseli siinä vaimoaan. Emmi oli rehevä ja teki äitiydestään huolimatta tyttömäisen vaikutuksen. Silmissä vaihteli totisuus ja veikeys, ja niistä tulvahti silloin tällöin lämmin sädekimppu. Suu oli tuores ja punainen.
— Mitä sinä katsot?
— Kun sinä olet vielä kuin nuori tyttö ikään ja minä tässä vanhenen ja jäykistyn piloille.
— Elä joutavia haasta…
Emmi hymyili kaunista hymyään, joka teki aina Jaakolle elämän valoisaksi ja pahimmatkin vaikeudet voitettaviksi.
Miten ihmeellä Emmi olikin voinut pysyä niin nuorekkaana, vaikka he olivat olleet naimisissa jo viisitoista vuotta. Vanhin poika, Paavo, täytti jo neljätoista vuottaan, ja häntä olisi voinut luulla Emmin nuorimmaksi veljeksi eikä hänen pojakseen. Kaksi lasta heillä vain olikin, Paavo ja häntä kolme vuotta nuorempi Liisa, ja ilo oli vieraankin katsella niin nuorekasta äitiä lastensa parissa.
Jaakko nousi pellolle lähteäkseen. Väsymystä ei kuulunutkaan. Jo vuosia parisenkymmentä hän oli näin raatanut ja rientänyt useinkaan unta muistamatta, ja talo oli noussut paikkakunnan vauraimmaksi, Nevalan hovitilaa lukuunottamatta, joka oli lähinaapurina. Mutta harvoille olikin suotu sellaista perheonnea kuin hänelle.