III.
Heinäpelto oli saatu loppuun korjatuksi, ja lähiniityllä kaatui nyt heinä nousten pian seipäille ja haasioille. Oli poutainen päivä ja työ parhaillaan käynnissä, kun tultiin ryssille vaatimaan vielä lisähevosta ja miestä. Nevalasta ja Kinkomaasta oli muka jo annettu.
— Ei tule täältä enää hevosta, sanoi Jaakko jyrkästi lähetille. —
Entisenkin saisitte jo palauttaa.
Muutamat alustalaiset naurahtelivat.
— Saa nähdä mitä vänrikki Koljakohvi sanoo. Jos tuimalle päälle sattuu, niin sakottaa isäntää muutamalla sadalla.
— Mikä oikeus hänellä on sakkojen määräilyyn? kivahti Pentti. — Joko tässä maassa ryssät oikeuttakin istuvat?
— Kyllä ne vain sakkoja määräävät niskoittelijoille, leveili muuan miehistä. — Parasta niitten kanssa on olla suosiolla. Hyvä mies on Koljakohvikin, kun saa mitä tahtoo.
— Vaikka tahtoisi leipäpalan suustasi, sanoi joku.
— Nehän ne toki sitä antavatkin, leipää. Ei talonjusseissa ole leivän eikä työn antajata.
— Kun ei kelpaa talonpojan työ. Ryssän liepeillä liehuminenkin on makeampaa, kivahti Jaakko.
— Saa sieltä ainakin riittävämmän palkan kuin talonjusseilta, jatkoi edelleen verotyöläinen ja vielä lisäsi:
— Tätä palkatonta työtä vain pitää raataa.
— Sitä ei tarvitse tämän enempää, jyrähti Jaakko. — Sinun työstäsi ei näy tulevan mitään, saat mennä ryssien joukkoon haisemaan.
Mies lähti viipymättä ja kirosi mennessään. Samassa tuli Koljakoffkin tulkkinsa kanssa niitylle vaatimaan hevosta.
— Johan olette saaneet hevosen ja vaivaiseksi sen ajaneet. Näettehän, että meillä on kiireinen työaika eikä hevoset jouda.
Ryssä kävi punakaksi kasvoiltaan, veti sapelinsa ja sillä isännän edessä huitoen politti käsittämätöntä kieltään. Ja kun ei siitä tullut apua, meni erään hevosmiehen luokse ja otti häneltä ohjakset, käskien tulkkinsa kautta poikaa riisumaan hevosen. Poika ei totellut, ja ryssä sai itse aukoa valjaat ja sen tehtyään lähti taluttamaan hevosta.
Talon miehiä kuohutti ryssän väkivalta, mutta sille ei voinut mitään.
Pitäjän nimismieskin oli ryssäläisroisto ja puolsi heidän menettelyään.
Työväki asettui ladon kupeelle päivälliselle, ja Jaakko sanoi menevänsä suokokoukseen Nevalaan. Ei välittänyt ruoasta, niin kaiveli mieltä ryssän väkivallan synnyttämä harmi. Kylän herrasisännät järjestivät vielä kokouksensa kiireisimmäksi ajaksi, ja hänen oli välttämättä sinne mentävä. Oli pantu alulle suuri suonkuivaus, ja miehet vaativat lisäpalkkaa uhaten lähteä muuten vallitöihin.
Ladon kupeella aterioiva työväki melusi äänekkäästi, puhuen milloin mistäkin. Sananvaihto kumminkin pian meni vallityöhön ja sen tuottamiin ikävyyksiin. Oli joukossa niitä, jotka puolsivat ryssien menettelyä ja kiittelivät, että vallitöitä oli laitettu tällekin paikkakunnalle.
— Te puhutte niinkuin teillä ei olisi isänmaata, kuohahti Pentti.
— Mitäs isänmaata meillä on, virkkoi Nikki Purola, eräs Hautamäen torpparit. — Toisen maatapa tässä saa ikänsä viljellä ja kallista veroa maksaa.
— Eihän siihen ole pakkoa. Ostaa talon, naurahti Pentti.
— Elä leveile. Pitäkää vain talonne. Vielä sitä on maata maattomillakin.
— Ryssänkö luulette sitä jakavan? sanoi Pentti.
— Vaikkapa senkin. Ja siksipä se niin manttaalipomoja harmittaakin.
Pentti hymähti. Kylläpä oli käsitykset miehellä maan jaosta. Maata tosin oli kerran saatava maattomille, mutta muilla keinoilla. Omaa maata niille, jotka sitä kykenivät pitämään ja viljelemään, eikä sellaisille kuin Nikki Purolakin, jonka pellot kasvoivat vahvaa pajukkoa.
Maanomistusoloissa oli kyllä nurinkurista ja pikaisesti korjattavaa, mutta oli merkillepantavaa, että toiset odottivat sitä täyttäen velvollisuutensa työssä ja kansalaiskunnossa, toiset taas laiskotellen ja suunnitellen mielettömiä tuulentupia.
Oli jo rauhoituttu, ja muutamat miehistä jo kuorsailivat heinissä, joita oli vuoteeksi kannettu ladon kupeelle. Ville kujeili tapansa mukaan tyttöjen kanssa, ja Penttikin aikoi oikaista tuoksuville heinille lepäämään. Mutta Nikki Purola ei hellittänyt. Virkkoi kuin härnäten:
— Kyllä venäläinen on sopuisa mies ja muutenkin mukava. Naurusuulla tämäkin vänrikki aina minut vastaan ottaa, kun puheillaan käyn. Viime sunnuntaina kävi meillä ja piti lapsiakin sylissään.
— Taisi taputella eukkoasikin, sinkosi Pentti.
Nikki hätkähti, mutta pian hän oli ennallaan.
Suu kureessa virkkoi:
— Mitäpä se siitä, onhan sillä nuorempiakin. Kuuluu hyväilevän tätäkin
Mikkolan Vilmaa.
Pentti aikoi kirota, mutta hillitsi itsensä. Huomasipas kanalja, millä pistää. Koko kylä tiesi, että hän oli katsellut Mikkolan tytärtä kuin omanaan ja antanut tytönkin siitä jo tietää. Olisiko nyt ryssäroisto käynyt hänenkin kimppuunsa, vai muutenko Nikki tahtoi vain kiusoitella häntä? Kuka sen tiesi?
Tuntui pahalta ajatellessakin, että Koljakoff lähenteleisi Vilmaa, joka oli jo kuin hänen omansa. Eihän tyttö tietysti antanut itseään liiaksi lähennellä, mutta sittenkin. Sanovat, että Koljakoff saa tytön mistä vain tahtoo heti kynsiinsä, on semmoinen liehakoitsija. Sillä pirulla onkin silmät kuin hiilet ja muutenkin… mietti Pentti synkistyen. Illalla, kun työ loppuu, on hänen mentävä Mikkolaan ja saatava selvä tästä.
Hän oli kuullut kerrottavan monista ryssien tekemistä raiskauksista. Miten naiset saattoivatkin olla niin häpeämättömiä? Ja vielä maaseutujen naiset, jotka tähän asti siveydessä olivat käyneet kaupunkisisartensa edellä. Nyt ryssien hutsuiksi. Kylläpä oltiin matalalla!
Pentti nousi ja herätteli heinäväen töihin, itse liehuen tulisesti kiusaavia ajatuksiaan karkoitlaakseen.
Mutta ladon kupeelle jäi Ville vielä loikomaan. Viihtyisässä varjossa hän mietti kevyttä elämäänsä. Työ ei ollut koskaan häntä huvittanut, eikä hän voinut käsittää, miksi jotkut sitä niin rakastivat. Siitähän sai sellaisen väsymyksen ja pahanolontunteen, että mistään ei voinut nauttia. Herrojen olo lienee verratonta, kun ei tarvitse edes ajatella työtä, sellaisten, jotka elivät ilman virkaa ja mitään huolia taloudesta.
Hänelle kävi Jaakon ja Pentin yhtämittainen hoputus kiusalliseksi. Ei ollut muuta pelastusta siitä kuin naiminen. Rikas eukko pelastaisi työnteon vaivasta. Rahanaimisestakin voisi tosin koitua harmia vastaisuudessa, mutta muutakaan sopivaa keinoa ei keksinyt.
Tuli mieleen rikas naapuri, Kinkomaa, ja talon komea tytär Helena. Siinä olisi kohtalon langat, kun uskaltaisi tarttua kiinni. Eihän mikään estänyt koettamasta. Kinkomaassa ei ollut muuta talon perhettä kuin tyttö kahden pienen veljensä kanssa. Vanhukset olivat kuolleet, ja taloa hoiti pehtori. Komeasti elettiin, kaipa heillä varoja oli.
Ville oli saanut uuden tuuman. Kinkomaa oli komea talo ja Helena rehevä ja kaunis tyttö. Mikä esti koettamasta onneaan!