IV.
Maaseutu oli voimakkaassa käymistilassa. Sydänmaitten väestö huomasi lapsipuolen asemansa, jossa se tähän asti oli ollut, ja heräsi nyt ripeään edistystyöhön. Kokouksia pidettiin tuon tuostakin, ja puhujat vetosivat maaseutusivistyksen merkitykseen ja yhteenliittymiseen valtiollisesti ja yhteiskunnallisesti.
Maattomat eivät voineet tulla mukaan tähän uudistustyöhön. Sosiaalidemokratia oli saanut heidät sieluineen ja ruumiineen omakseen. Torpparit ja mäkitupalaiset uneksivat omasta maasta ja mukaan vedettyinä kannattivat puoluetta, joka oli heitä vastaan. Ei mitään itsenäisiä isäntiä lisäämään hyvinvoipia porvareja, kituvia vuokralaisia vain ja heidän äänensä vahvistamaan teollisuustyöväen pyrkimyksiä.
Jaakko oli mukana maaseudun herätystyössä koko sielullaan eikä voinut olla karvain mielin ajattelemalta, että torppariväestö ei kuulunut siihen, vaan harhaan johdettuna joutui sosialistikiihottajien narriksi. Hän oli tästä koettanut puhua torppareilleen, mutta turhaan. Yksi ainoa uskoi hänen sanojaan, liittyi maalaisseuraan ja otti osaa muihinkin edistysrientoihin.
Maaton väestö oli saanut vielä vallityön kestäessä omituisen hermosysäyksen. Vanhatkin ja vakaiset mökinmiehet menettivät selkärankansa ja menivät tuulen mukana omituiseen ryssäläisveljestymiseen, jossa oli pohjana sosialismin suuresti huudettu vapaus-veljeys-tasa-arvo.
Miten se koskikaan terveeseen suomalaiseen mieleen tämä veljeily. Nähdessään sitä omalla pihallaan tunsi Jaakko usein tulevansa kuin sairaaksi. Työkuntoisuus tässäkin veti rajaviivan itsenäisen ja selkärangattoman aineksen välille. Ja siksipä veltoista veljeilijöistä oli uuttera torpanmies, joka taloudellisesti edistyi, porvari ja demokratian vastustaja. Sosialistinen sanomalehdistö veti rajat selviksi.
Hautamäessä oli jo saatu heinänkorjuu melkein loppuun suoritetuksi, kun tuli sateisia päiviä. Jaakko oli kutsunut muutamana sadepäivänä talon torpparit koolle neuvotellakseen heidän kanssaan metsän käytöstä heidän alueillaan. Torpparit tulivatkin ja istuivat juroina talon penkeillä.
Jaakko esitti suunnitelmansa. Jokaisen oli koottava maassa olevaa puuta keittopuiksi, ja halot, mitä aiottiin talvella käyttää, oli edellisenä vuotena tehtävä ja katolliset puuvajat rakenneltava joka torppaan, jossa sellaista ei vielä ollut.
— Mutta siitähän tulee meille kustannuksia, arvelivat miehet.
— Talo saa maksaa vajantekokustannukset, ja onhan teidän parempi polttaa kuivia puita kuin kituutella tuoreita, äsken metsästä vedettyjä.
Toiset suostuivat arvelematta, toiset sanoivat ensin miettivänsä asiaa. Jaakko sanoi olevan peruuttamattoman vaatimuksensa, että niin oli tehtävä kuin hän oli esittänyt.
— Vai niin, sanoivat vastustajat, ja heidän silmänsä välähtivät.
Mitä se oli? kysyi Jaakko itseltään. Vihaako ja närkästystä siitä, että hän vaati miehiä säästämään metsää, kansallisomaisuutta. Jos heillä olisi oma maa ja metsäosuutensa, kaataisivat he puita varmasti harkiten ja järkevästi.
Tämäkin sai Jaakon ajattelemaan tulevaisuutta, jolloin päästäisiin siihen, että torpat muodostettaisiin itsenäisiksi tiloiksi.
Myöhemmällä oli Hautamäessä alkava maalaisseuran kokous, ja Jaakko oli torpparejaan pyytänyt jäämään kokoukseen. Vain yksi, Suojärven vanha Eenokki, oli jäänyt. Hän oli jo aikaisemminkin ottanut poikineen osaa näihin harrastuksiin.
Sade rapisi ikkunaruutuihin. Talon oma työväki korjaili vajoissa työkaluja, ja toiset vetelivät makeita unia. Kun ei ollut mitään kiirettä, ei Jaakko heitä häirinnyt.
Vähin erin saapui miehiä ja naisia kokoukseen. Sade esti etempää saapumasta, ja osanoton niukkuus vaikutti hieman masentavasti. Ville, ainainen virnistelijä, vielä pilaili. Hän oli päässyt hyvään alkuun Kinkomaan tyttären kanssa, ja tämä ylpeä tyttö halveksi kaikkea maalaista ja maalaisten harrastuksia. Villen täytyi soutaa samoja vesiä. Kun Jaakko pääsi tästä selville, halveksi hän veljeään eikä ryhtynyt hänen kanssaan puheisiin. Ville oli pöyhkeillyt veljilleen, sanoen naivansa Kinkomaan tyttären, ja siihen oli Jaakko arvellut:
— Parasta on. Pääsetkin tästä sitten laiskottelemasta.
Pentti kulki askareissaan äänetönnä. Hän oli käynyt kerran Mikkolassa ja tavannut Vilman tavanmukaisella iloisella, puheliaalla tuulellaan. Mutta kun Pentti otti puheeksi vänrikin, punastui tyttö ja tuli hämilleen. Se oli huono merkki Pentin mielestä ja lisäsi hänen epäluuloaan. Mualtakin, kuin Nikin suusta heinäniityllä, hän oli kuullut vihjauksia vänrikin liehittelystä ja Mikkolassa käynneistä.
Pentin tovereita oli muutama kuukausi sitten lähtenyt Saksaan, ja värvääjä oli kehottanut häntäkin lähtemään. Asia jäi hänen mieleensä ja kyti siellä hiljalleen. Ryssien väkivalta ja sotkeminen suututti ja vaati lähtemään, toisaalta taas rauhallinen kotiahertelu ja iloinen, rehevä Vilma piteli kiinni kotikamarassa.
Miten nyt, jos oli totta, että Vilma oli sellainen ja alentui ryssän heilaksi hänestä välittämättä? Silloin ei häntä enää pidättäisi mikään. Ja muutenkin. Poikien povessa, jotka lähtivät vieraalle maalle, kyti maan vapautusunelma. Sekin osaltaan vaati ajattelemaan lähtöä.
Kun olisi ensin saanut jonkun selvyyden Vilmasta. Olisihan sittenkin voinut lähteä, jos tiesi, että tyttö oli uskollinen ja lupaisi odottaa. Vielä suuremmallakin syyllä.
Nyt oli kaikki sekavaa ja epämääräisiä.