V.
Jaakko käveli Nevalaan, jonka isännälle hänellä oli asiaa. Kapea metsätie kiemurteli ahojen poikki, joita ennen oli kaskettu ja jotka nyt kasvoivat kaunista koivikkoa, painui väliin pienen metsäniityn poikki oikaisten Nevalan alueelle, jossa oli lukuisasti torppia ja mäkitupia.
Nevalainen oli aina huonoissa väleissä alustalaistensa kanssa. Joskus tuli riitaa käräjänkäyntiin asti. Nytkin oli puhuttu kylällä, että Nevalainen aikoo panna täytäntöön häätötuomion, jonka viime käräjissä oli saanut eräälle mökkiläiselleen. Vaikka tämä ei kuulunutkaan mitään Jaakolle, tuntui se hänestä pahalta, ja nyt, kun sattui muutakin asiaa Nevalaan, hän aikoi pyytää naapuriansa jättämään häätötoimenpiteensä.
Joskus oli ollut heillä ennenkin puhetta torppariasioista, ja Jaakko oli kehoitellut häntä sovintoon alustalaistensa kanssa. Nevalainen oli siihen vain hymähtänyt ja sanonut ajavansa pois kaikki torpparit, joilla ei ollut vuokrasopimusta.
— Mutta kuka sinun töitäsi sitten tekee? oli Jaakko kysynyt.
— Tietysti minä sitten saan heidät pitää kokonaan töissäni, oli
Nevalainen arvellut.
— Entäpä jos menevätkin tehtaaseen.
— Samantekevä. Elän minä ilman heitäkin.
Suuret viljelykset oli Nevalaisella ja työväkeäkin lukuisasti. Talossa elettiin komeasti, ja pojat eivät viitsineet töissä liikkua. Tyttäret olivat ylpeitä, ja heistä kerrottiin kylillä yhtä ja toista vähemmän edullista. Vanhempi tytär oli muutamana kesänä pitemmän aikaa poissa kotoa. Kerrottiin hänen poissaollessaan synnyttäneen ja lasta hoidettavan kaupungissa. Nuorempi tytär oli tullut äskettäin pääkaupungin tanssiopistosta ja nyt häh sekoitti päät kylän nuorilta miehiltä keimailullaan.
Jaakko oli ehtinyt jo peltojen laitaan. Siinä oli mökki, jonka asukas oli tuomittu jättämään kotinsa.
Jaakkoa kohtasi outo näky. Häätöä pantiin toimeen parhaillaan.
Nimismies, apulaisenaan poliisi, repi irti tuvasta ovia ja akkunoita.
Yksi mies hajoitti katolla savupiippua.
Nevalainen seisoi vieressä ja katseli naureksien. Vähän syrjemmässä seisoi mökin asukas alakuloisena katsellen hävitystyötä. Talouskaluja oli heitelty hajalleen pihamaalle.
Jaakon mieltä kirveli ja etoi ilkeä näky. Kuinkahan paljon Nevalainen hyötyi rumasta teostaan? Peltoa ei ollut kuin muutaman kapan ala, ja tupa oli melkein viheliäinen. Konna! ajatteli Jaakko. Tämä on samaa kuin ajamalla ajaisi irtolaisia, maattomia maassa vehkeilevien ryssien syliin.
Jaakko meni ensin syrjässä seisovan mökinmiehen, Pellonpään Heikin, pakinoille.
— Näinkös ne Heikin kodin hävittävät, virkkoi hän koettaen lähestyä miestä lämpimästi.
Mies katseli arastellen. Hän näytti kuin typertyneeltä näkemänsä kodin hävityksen johdosta.
— Niinhän ne… Hautamäen isäntä ei taidakaan tällä tavoin mökkiläisiään häätää?
Nevalainen oli huomannut vieraan ja tuli puheille. Jaakko tervehti kylmästi.
— Tämä Heikki kun ei muuten tästä lähtenyt, niin piti tällaiseen… mitä naapurille kuuluu?
— Vaikeatapa se lienee jokaiselle lähtö omasta kodista. Huonoon tehtävään on naapuri ryhtynyt, sanoi Jaakko vain.
Nevalainen katseli neuvottomana, keksimättä mitä virkkaisi. Eikö tämä hautamäkeläinen ollutkaan yhtä mieltä…?
— Oli tässä vähän niinkuin tiellä, eihän sitä muuten… Palaa paljon puitakin näissä tönöissä.
— Vai ei ollut Nevalaisella liikkuma-alaa, naurahti Jaakko, mutta Nevalainen kiivastui huomatessaan, että naapuri asettui kokonaan häädettävän puolelle.
— Oliko sulla asiaa? En jouda tässä tyhjää tarinoimaan.
Jaakko hymähti. Ihmepä olisi ollutkin, ellei Nevalainen olisi nokkaansa nostanut.
— Tulin vain sanomaan, että raja-aita Hautamäen ja Nevalan maitten välillä on rikki ja sopimuksen mukaan on se nyt naapurin korjautettava.
Vai niin. Tehdään sitten rautalangasta, että kestää.
Se oli olevinaan komeutta, ja Nevala ilostui nauramaan, että oli keksinyt jotain naapuria loukkaavaa.
— Saapahan sen laittaa vaikka piikkilangasta, ryssiltähän sitä saa.
Ukko lähti menemään. Jaakon sana oli sattunut. Vallitöitä johtava upseeri majaili Nevalassa, ja isäntä oli liehakoinut häntä siksi notkeaselkäisenä, ettei Nevalan maalta otettu yhtään turvetta juoksuhautoihin, ja muutenkin näyttiin säästettävän Nevalan metsää.
Ukko oli mennyt vähän matkaa, mutta kääntyi takaisin. Kasvot hehkuivat punaisina.
— Kyllä minä aidoistani huolen pidän, mutta kuinka on sen sinun velkasi laita? Korkoineen se tekee vähän yli viisituhatta markkaa. Et ole sitä kai muistanutkaan.
Kovinpa kipeästi olikin koskenut Nevalaiseen hänen äskeinen huomautuksensa ryssän liehakoimisesta, koskapa velasta piti muistuttaa.
— Kyllä minä sen muistan. Onko naapurilla siis tarkoitus sanoa laina maksettavaksi?
— Vaikkapa maksaisitkin. Se on jo isäukon aikuista asiaa, ja onhan
Hautamäki nyt hyvissä varoissa.
Nevala sanoi tämän hieman pisteliäästi. Vaikka Hautamäki oli paikkakunnan elinvoimaisin ja mailtaan ja metsiltään paras talo, oli ukko jättänyt poikiensa huollettavaksi hieman velkojakin. Näistä oli jo osa makseltu Jaakon toimesta. Nevalainen ja pari muuta saamamiestä oli vielä suorittamatta.
— Ainahan sitä sen verran löytyy, virkkoi Jaakko huolettomasti ja kääntyi menemään.
Tuntui masentavalta ajatellessa Nevalaisen röyhkeää käytöstä. Mies oli sangen alhaalla. Ajoi maantielle mökkiläisiään ja kantoi vallityöstä ryssän avulla maksua kahdesta hevosesta, vaikka niitä ei työhön käytettykään.
Vaati velkaansa, mutta vaatikoon. Tosin olis kaikki talon tulot tarvittu suonkuivaukseen, mutta ei sopinut jättää enää odottamaan lautamiestä. Pentti saa mennä huomenna maksamaan.
Miten käy yhteiskunnan tulevaisuudessa, kun siinä on tällaisia miehiä? mietti Jaakko alakuloisena. Hän ei voinut ummistaa silmiään koko kansan kohtaloilta. Terve yhteiskunta piti yllä tervettä valtiota, mutta terve yhteiskunta muodostui vain terveistä yksilöistä. Nevalaisen tapaiset miehet olivat mätäpaiseita. Ne eivät ennustaneet rauhallista tulevaisuutta.
Jaakko oli joutunut omien viljelysten alueelle ja tapasi Pentin, joka taluttaen pyöräänsä palasi kylästä.
— Missä olet ollut? kysyi Jaakko kävellen veljensä rinnalla.
— Kirkonkylässä.
Kumpainenkin käveli tämän jälkeen äänettömänä. Jaakko koetti arvailla, millä asioilla Pentti oli siellä liikkunut. Pentti taas mietti, sanoako veljelle Saksaan-lähdön aikeistaan.
Pentin oli ensiksi puhuttava. Jaakko ei tahtonut olla utelias.
— Olin kuulemassa keitä on Saksaan lähtenyt, sanoi Pentti.
Jaakon mielenkiinto heräsi. Hän arvasi heti veljensä myöskin suunnittelevan lähtöä. Eihän se ihmekään ollut. Kaikki jaloluonteisimmat nuorukaiset sitä suunnittelivat. Toiset pääsivät lähtemään, mutta useimmilla oli esteensä, mikä milläkin.
— Ja aiotko sitten sinäkin lähteä? kysyi Jaakko.
— Olenhan sitä joskus ajatellut, vastasi Pentti hetken kuluttua. —
Ryssien isännöimisestä pitäisi tässä maassa tehdä kerrankin loppu.
Mutta kansa, joka kerran vielä nousee, tarvitsee kokeneita johtajia.
— Onhan se niinkin, ja minä en sinua tahdo kieltää enkä käskeä. Sinun on noudatettava vakaumustasi.
Siitä ei puhuttu enää sen enempää. Veljekset olivat harvasanaisia, ja varsinkin tällä kertaa tuntuivat monet mietteet vaativan vaitioloa. Pellonveräjällä vain virkkoi Jaakko veljelleen.
— Pitäisi käydä Nevalaiselle velka maksamassa. Minä en joutaisi huomenna.
— Vaatiko ukko saatavataan? kysyi Pentti vilkkaasti.
— Siltä tuntui. Siihen menee tosin kaikki käteisvarat.
— Heittiö… mistä sinä otat rahat suonkuivaukseen?
— Jostain kai sitä on saatava.
Lupaava viljapelto lainehti siinä tien kahden puolen. Se olisi kohta leikattavana. Maa oli mainio lainan takaisin-maksaja. Jaakko oli käyttänyt isänsä kuoleman jälkeen suuria summia viljelyksiin. Nyt ne olivat jo melkein maksetut. Huomispäivänä lyhenisi taas velka, ja kun vilja saataisiin puiduksi, ei olisi enää mitään huolta veloista.
Ville palaili myöskin kylästä. Oli ollut katsomassa Kinkomaan maita ja metsiä ja viettänyt lopun iltapäivän Helenan seurassa.
Hänen asiansa oli nyt jo selvä. Hän ottaa tytön ja talon.
Joku viikko sitten oli Helena, hänen ollessaan käymässä Kinkomaassa, uhannut myydä talon. »Myyn koko roskan ja muutan poikien kanssa kaupunkiin. Mitä naisihminen talolla tekee», oli sanonut. Ville oli lupautunut ostajaksi ja puolittain leikillä oli hän luvannut tulla taloa katsomaan ja kauppoja hieromaan. Helena oli naureksien kehoitellut julkeasti:
— Sopii vain tulla hieroksimaan!
Ja tämän jälkeen vielä merkitsevästi hymyillyt.
Ville oli ollut vain hyvillään tytön julkeudesta ja luvannut varmasti tulla.
Ja nyt hän oli viettänyt poutaisen kauniin päivän Kinkomaassa.
Aamiaisen jälkeen oli hän kävellyt Kinkomaahan. Helena istui piharakennuksen kuistilla näperrellen jotain käsityötä. Ville istui häntä vastapäätä ja nauratteli tyttöä. Häntä miellytti erinomaisesti tytön rehevä vartalo, joka näytti olevan kuin pehmeästä pumpulista, iloiset, harmaat silmät ja tuore, punainen suu. Hiukset olivat vaaleat ja huolellisesti kammatut.
Ville aivan sykähteli siinä häntä katsellessaan.
Tyttö näytti olevan tietoinen rehevyydestään ja koetti sitä vielä hyvin näytellä pojalle. Hän tiesi sen vaikuttavan, ja siksipä hän ei liioin peitellyt lyhyen hameen alta polveen asti paljastuvia pohkeitaan.
— Tulin nyt sitä talonkauppaa tekemään, sanoi Ville.
— Se sopii, mennäänkö maita katsomaan?
— Mennään vaan.
— Mutta ensin meidän on kahvia saatava.
Ja tyttö pyörähti tuvan puolelle sitä laittamaan. Sillä aikaa oli Villellä tilaisuus katsella ympärilleen. Hän oli kyllä käynyt satoja kertoja talossa ja nähnyt kaikki tallin ylisiä myöten, mutta nyt hän tarkasteli kaikkea kuin omaansa. Pellot levisivät sileinä talon ympärillä. Muuan kumpare, jossa tuulimylly sijaitsi, oli vain kivikkoa, mutta nytkin näytti siinä olevan hyvä ruis. Tuparakennus, jossa oli vanhaan malliin kaksi pirttiä, oli jo lahonnutta paikoitellen, mutta karjakartano ja piharakennus olivat melkein uudet. Helenan isä oli ne ennen kuolemaansa rakennuttanut ja koettanut saada erilaisiksi kuin muissa taloissa ja varallisuutta näyttäviksi. Niinpä karjakartanon katossa oli pitkä rivi ikkunoita, ja piharakennus oli osaksi kaksikerroksinen.
Ville käveli puutarhassa ja vihelteli tyytyväisenä. Paras talo paikkakunnalla joutuisi pian hänelle, ja hänen ei tarvitseisi maksaa siitä penniäkään. Saisi tytön vielä talon mukana. Helenan veljille tosin oli kerran suoritettava osansa, mutta Hautamäestä tulisi kyllä riittävästi siihen hänen osastaan.
Pehtori näkyi kävelevän kauempana pelloilla. Siellä korjattiin vielä heiniä haasioilta. Myöhäänpä olivat pitäneet.
Helena oli tullut kahvikojeitten kera puutarhaan, ja nurmikolla istuen nautittiin kahvia valkoisen leivän kanssa, jota ei ollut enää kaikissa taloissa.
Kun Ville tästä huomautti, naureksi tyttö loikoen nurmella.
— Meillä kasattiinkin vehnäjauhosäkkejä viiluille, ja muutakin makeata.
— Päästäppä isännäksi tähän taloon! ihasteli Ville.
— Miks'ei pääse, sanoithan ostavasi talon.
— Mitäpä siitä sitten, kun ei ole emäntää.
— Niinkuin et sitä saisi! Joutaisin tästä minäkin…
Taas oli tytön silmissä veitikkaa hänen sätkytellessään nurmikolla sääriään.
— Taidat vain pilailla.
— Kuka kieltää koettamasta, onko se pilaa.
Ville kyllä tiesi talon maat ja metsät, mutta kuin leikiten mentiin katsomaan. Helena kulki Villen rinnalla kapealla metsätiellä ja puhua räpätteli mitä sattui. Tie oli paikoitellen kivikkoa, ja he tulivat siinä tyrkkineeksi tahtomattaan toisiaan. Ville, vaikka olikin kylän naissankari, ei ollut vielä koskenut Helenaa muuten kuin kädestä, ja nyt hän tunsi kuin huumausta Helenan läheisyydestä. Tytön täyteläinen vartalo, nauravat silmät ja punainen suu vetivät ja viehättivät, ja ennenkuin huomasikaan, oli hän kietaissut tytön syliinsä.
— No? sanoi tyttö ja kostein silmin jäi katselemaan poikaa. Tämä sulki hänen suunsa loppumattomilla suudelmilla. Viimein painuivat he sammalmättäälle istumaan.
— Tähänkö se talon katsominen jäikin? ilvehti tyttö voitostaan.
— Minä otankin sinut, läähätti Ville.
— Silloin sinun on otettava talo myöskin, sanoi tyttö huolettomasti.
Ville palasi kuin unessa kotiinsa. Peltoveräjällä vasta huomasi olevansa kotona. Istuen veräjäpuulle viritti hän remuavan iloisen laulun. Piti jotenkuten ilmaista onnellista mieltään. Nyt hänen ei tarvitseisi tehdä työtä milloinkaan. Pehtori johtaisi taloutta, ja hän nukkuisi aamuisin pitkään piharakennuksessa ja Helena kantaisi hänelle aina sänkyyn vehnäskahvit.
Jaakolta oli pyydettävä jo tänään rahaa. Oli sovittu Helenan kanssa, että heti mennään kaupunkiin kihlautumaan, ja kun kumpaisellakin oli varoja, päätettiin ulottaa matka pääkaupunkiin asti.
Jaakko oli kamarissaan kaapilla laskemassa rahoja huomista velan suoritusta varten, kun Ville astui sisään.
— Hei, hei! Ihanhan sinä hukut setelipinoihin.
Jaakko kääntyi katsomaan tulijaa, jonka remuavaa tervehdystä hän kummasteli. Kun hän sitten jatkoi laskuaan äänetönnä, näytti Ville käyvän neuvottomaksi. Mitähän Jaakko rahoilla? Oli vielä niin vakavan näköinen. Hänenkin pitäisi joku tuhat saada. Nouseekohan tästä rajuilma?
— Pitäisi saada minunkin rahaa, virkkoi hän kuin maaperää tunnustellen.
— Mitä sinä rahalla? Ei taida riittää edes Nevalaisen velkaan, ja työmiehillekin tarvittaisiin.
Ville ei piitannut Nevalaisen velasta eikä muustakaan. Kuultuaan vastustusta hän sanoi vaatien:
— Minä tarvitsen huomenna tuhatviisisataa, ja sinä annat sen tinkimättä.
Jaakko laski setelipinkat laatikkoon ja sulki kaapin.
— Parhaiksi riittää Nevalaisen velkaan… rahat tarvitaan talouteen.
— Osastani olen kai minäkin saapa. Kun muutan Kinkomaahan, niin joutavat sitten rahasi puolestani.
— Kinkomaahan? Aiotko sinä sitten…
— naida tytön ja ottaa talon, se on selvää, jatkoi Ville, — … minä tässä rupea aina sinun kynittävänäsi olemaan. Ja siksi minä tarvitsen rahaa huomenna.
Jaakko istui pöydän päähän ja jäi odottamaan.
— Niin, niin, huomenna minä lähden Helenan kanssa kihlautumaan, ja ymmärtänet, että tarvitsen rahaa.
—- Oletko sinä sitä koskaan hankkinut?
— Kai minullakin osani on.
Veljesten sanat kalskahtelivat kylminä.
— Ja pitäisikö sinun naima-intosi vuoksi antaa Nevalaisen odottaa velkaansa ja… hävittää taloa.
— Se ei kuulu sinuun. Minulla on oikeus. Koetappas kieltää! Minä eroan heti Hautamäestä, saat maksaa kokonaan osani.
— Samantekevää. Se ei tapahdu kumminkaan vielä huomenna.
Jaakko poistui huoneesta. Ville jäi katselemaan ikkunasta ulos. Mistään muualta ei hän saisi huomiseksi rahaa, ja lähtöä ei missään tapauksessa voisi siirtää.
Villen muulloin niin pehmeä luonne kuohahteli Jaakon välinpitämättömyydestä.
Mistä hän saisi rahaa huomiseksi?
Tuntui niinkuin Helena olisi ollut siinä ja ivaten naureksinut hänelle.
— Tyhjä mies, vaikka on talosta olevinaan!
Ville puraisi hammasta ja meni ulos, mutta huomattuaan Jaakon tarkastelevan ulompana ruispeltoa astui jälleen sisään. Ottaen kynäveitsen taskustaan hän avasi kaapin, luki seteleitä itselleen pyytämänsä määrän ja sovitti sitten taas kaikki paikoilleen.
Mutta nyt oli parasta myöskin lähteä heti talosta. Mihin? Tietysti Kinkomaahan. Samantekevää tänäänkö vai aamulla. Ja parasta oli pitää tyttöä yhtämittaa kuumana.
Ville meni illallista odottamatta aittaan ja pukeutui kiireesti.
Annikki ilmestyi aitan kynnykselle.
— Kas poikaa… mihin nyt?
— Tulehan tänne.
Ville veti sisarensa aittaan ja sulki oven.
— Minä lähden nyt akan ottoon, mutta elä puhu kenellekään.
Tyttö nauroi ja sitoi veljensä kaulaliinaa.
— Kenet sinä sitten otat?
— Arvaappas.
— Kyllä minä tiedän, Kinkomaan Helenan. Ihanko sinä otat hänet heti?
— Niin tietysti. Mitäs minä Hautamäessäkään teen.
— Sinä menet Kinkomaahan?
— Tietysti. Pientä nypykkätä vain tulee ikävä.
— Minä käyn sinua katsomassa.
Ville teki lähtöä.
— Jos Jaakko kaipaa rahojaan, niin sano, että minä olen ottanut.
— Otitko sinä… voi sinä paha poika!
— No kun ei muuten antanut. Hyvästi nyt.
— Onnea vaan. Kyllä minä puoliasi pidän.
Ville oikaisi suoraan ruispellon piennarta kylätielle. Hän ei tahtonut enää pihan kautta mennä ja mahdollisesti joutua Jaakon kanssa vastakkain.