VI.
Elokuu oli menossa. Hautamäessä oli maalaisseuran iltamajuhlat. Väkeä liikkui talon avaralla pihamaalla ja huoneissa, jotka oli koivunlehvillä koristettu.
Muutamia valliryssiä istui syrjemmässä veljeilijäinsä kanssa naureskellen ja iskien silmää ohikulkeville naisille. Juhlayleisö ei voinut olla tuntematta pientä painostavaa tunnetta ryssien läsnäolosta. Oli tosin heitä jo totuttu näkemään talojen pihoissa ja pirteissä, mutta juhlansa olivat maalaiset saaneet vielä viettää ilman näitä haisevia kuokkavieraita.
Nytkö he tulisivat tästäpuolin olemaan kaikessa mukana? Eikö Suomen kansalla ollut enää mitään rauhoitettua aluetta, johon pääsy näiltä rauhanhäiritsijöiltä olisi kielletty.
Tuparakennuksen portailla puhui nuori agronomi Juurakko. Hän ei puhunut maataloudesta ja sen kannattavaisuudesta, joka oli niin tavallinen puheenaihe maatalousmiehillä. Hän vetosi maalaisten valtiolliseen ja yhteiskunnalliseen asemaan ja kehoitti heitä liittymään yhteen. Hän kuvasi tulevaa aikaa, jolloin voimakas maaseutu kohoaa varallisuudessa ja sivistyksessä. Sitä ennen täytyy tapahtua mullistus maaoloissa. Torpparien tulee saada lohkonsa omikseen, ja viljelemätön joutomaa on valtion välityksellä toimitettava viljelyshaluisille maattomille.
Ulkohuonerakennuksen portailla istui kuin omassa ryhmässään kyläkunnan torppareita ja mäkitupalaisia. He kuuntelivat mielellään puhujaa, mutta eivät uskoneet mitään hänen tulevaisuuslupauksistaan. Talojen isännät olivat oppineet heiltä vain aina vaatimaan työtä ja veropäiviä ja he nurisematta tekemään. Rinnan alla kyti joskus toivo paremmista päivistä, mutta kun ei mitään parannuksia maanomistajien puolelta kuulunut, lakkasi toinen toisensa perään sieltäpäin mitään toivomasta.
— Koreastipa osaa puhua, arveli yksi torppareista.
— Valehdella, tokaisi toinen. — Ei sieltäpäin tarvitse mitään odottaa.
— Kah, kun lupaa mäkituvillekin maata. Mutta talonjussitpa sanookin toista.
— Ne ajaa vain entisetkin maantielle.
Hautamäen torppari Nikki Purola tunsi tarvetta sanoa painavan sanansa:
— Ei tarvihe valetta uskoa. Ei auta muu kuin sosiali-mokraatti.
— Ei auta, vahvisti toinen.
— Mutta kun tämä vakuuttaa toisin, tohti joku arvella. — Sanoo sosialismin ajavan tehdasväen etuja.
— Valehtelee.
— Koettaa pimittää.
— Onhan mies porvarien asialla. Näetkö miten sille nyt isännät makeilevat, voi hele…
Miehistä poistui yksi toisensa jälkeen, ja ryhmä harveni. Pari miestä vain jäi. Kun Juurakko oli mennyt hieman kävelemään, kapaisivat nämä miehet perästä.
— Mitenkä se on, tuota, kuulkaahan. Kuka tässä on oikeassa, tekö vai sosialistit?
Juurakko hymyili miehille ja koetti selittää. Ja ennen pitkää näyttivät miesten katseet kirkastuvan. Juurakko oli vetänyt maanomistajienkin virheet esille, mutta ne olivat yksilöiden virheitä.
Annikki tuli hakemaan Juurakkoa kahville. Edellisenä iltana oli peltojussi, niinkuin hän itseään nimitti, tullut taloon, ja hyvät välit olivat ehtineet kehkeytyä hänen ja Annikin kanssa. Tyttö oli suorasukainen, ja se miellytti Juurakkoa.
Nytkin he vetäytyivät puutarhanurmikolle kahviaan juomaan.
Ville oli tuonut morsiamensa juhlaan, ja yhdessä he tekivät pilaa illan ohjelmasta ja sen suorituksesta. Varsinkin Helena pisteli yhtämittaa.
— Kyllä nämä tunkiojussit ovat kauhean yksinkertaisia ja tuhmia, sanoi hän niin, että useimmat sen kuulivat. — Ja sitten vielä ollaan olevinaan vaikka mitä. Siksipä minä en viitsi käydä edes naapureissakaan.
Ville yhtyi tietysti kannattamaan Helenaa.
— Samaa mieltä olen minä. Maalaiskansan sivistys on vain tunkioissa, navetoissa ja sikoläteissä. Sen sijaan että he jalostavat eläimiään, pitäisi heidän jalostaa itseään.
Juurakko tarttui puheeseen.
— Vaikka tuo on tarkoitettu loukkaamaan, niin on siinä totta toinen puoli. Milloinkapa maamiehelle on tarjottukaan sivistystä? Oppineet ovat maamiestä halveksineet ja kääntäneet hänelle selkänsä, silloin kun olisi pitänyt ojentaa kätensä. Ei ole maamiesten syy, että he ovat itseensäsulkeutuneita ja yksinkertaisia. Pohjakoulut heille on annettu ja maamieskoulut ja kurssit, ei muuta. Pohjakoulutkin pitäisi järjestää uuteen malliin, ja kansanopistoja lisää kaksi joka lääniin.
— Menevätkö maalaiset sitten sinne? koetti Ville vastustaa. — He ovat omahyväisiä.
— Lienee niitäkin, mutta suurin osa ottaa vastaan sivistystä, jos sitä annetaan. Ja minä uskon, että tulee vielä aika, jolloin maaseudun sivistys on kaupunkisivistyksen tasalla ja muutamissa suhteissa siitä edelläkin.
— Semmoista aikaa ei tule milloinkaan, sinkosi Helena. — Eihän siihen tule edes tarpeellisia välineitä koskaan maaseudulle.
— Me laitamme ne, sanoi Juurakko. — Kun maaseudun asutuskysymys järjestetään uudelle kannalle, tulee kaikki muukin mukana.
— Teatterit ja konsertit ja muut sellaiset, pisti Ville väliin.
— Aivan niin. Maaseudun näyttämöt ja musiikkiyhdistykset. Tuleva maaseutu tulee olemaan siksi elinvoimainen, että se jaksaa kyllä tällaisia pystyttää ja kannattaa.
— Sitä minä en usko. Maanjussithan vihaavat teattereita, virnisteli
Helena.
— Se on vanhettunut luulo. Kuka istuu hartaammin katselemassa huonostikin esitettyä näytelmää kuin juuri maanjussi. Ei mikään taide ole niin herkästi vastaanotettua kansan keskuudessa kuin juuri näytelmätaide. Ja sillä voidaan sivistää tulevaisuudessa kansaa enemmän kuin millään muulla.
Ohjelman suoritus jatkui, ja Ville jäi morsiamensa kanssa kahden puutarhaan.
— Uskohan pois, poika, me muutamme vielä kaupunkiin, sanoi Helena tulevalle miehelleen.
— Voihan sitä muuttaakin… Hyvä meidän on Kinkomaassakin, kun sinä kultaseni pidät niin hyvää huolta vatsan vaatimuksista. Teemme joskus matkoja kaupunkiin. Pehtori saa hoitaa taloutta.
Nuoret suunnittelivat loistavaksi talouttaan. Palvelijoita tulisi olemaan lukuisasti, ja kumpainenkin aikoi pysyä niin paljon kuin mahdollista erillään ikävästä maataloudesta ja maaseudun tuhmista asukkaista.
Ohjelman jälkeinen tanssi oli jo loppunut ja yleisö virtaili ovista ulos hajoten kyläteille. Mikkolan Vilma odotti pihamaalla Penttiä, joka oli luvannut lähteä häntä saattamaan. Koljakoff oli aikonut samaa, mutta Vilma oli pyörähtänyt piiloon ja vänrikki luuli tytön menneen yleisön mukana ja kiiruhti häntä etsien ensiksi poistuneitten joukkoon.
Pentti käveli äänetönnä Vilman rinnalla kylätiellä. Kauempana kuului poistuvien äänekäs ilakointi. Yö oli lämmin, ja Vilma oli kevyissä pukimissaan ja avopäin.
Penttiä kaiveli Vilman omituinen käytös. Hän oli tanssinut vänrikin kanssa, vaikka Pentti oli pyytänyt, ettei hän menisi ryssän kanssa yhteenkään tanssiin. Tyttö oli ollut muutenkin koko illan kiihtynyt ja omituinen. Pentti ei voinut olla siitä hänelle huomauttamatta.
Vilma painui lähemmäksi ja pisti kätensä Pentin kainaloon.
— Elä nyt viitsi… enhän minä voinut kieltäytyä, kun hän niin kauniisti pyysi.
— Pyh! Ryssän pyyntö!
— Ihmisiähän hekin ovat. Ja tanssinhan minä sinunkin kanssasi.
— Siitä ei olekaan kysymys. Minä vain en tahdo, että ryssät saavat kädelläänkään sinuun koskea.
— No ei nyt riidellä. Minä lupaan, etteivät saa.
Ja Vilma nauroi kirkasta nauruaan, joka sai Pentin leppymään.
Talon veräjältä aikoi Pentti palata, mutta tyttö pyyteli vielä pihaan lähtemään. Siellä hän ei sanonut voivansa Penttiä laskea yksin menemään, jos muka vänrikki olisi huomannut heidät ja jäänyt johonkin Pentin paluuta vahtimaan.
— En minä ryssiä pelkää, sanoi Pentti, mutta itsekseen ihmetteli, miksi
Vilma tästä huomautti. Oliko tyttö tosiaankin keimaillut ryssälle?
— Tule nyt vielä sisään vähäksi aikaa. Tiedäppäs, minä nukun ihan yksin aitassa. Pistelin päivällä resedoja seinänrakoihin. Arvaappas ketä varten.
Tytön silmät loistivat hämärässä. Poika ei sanonut mitään, piteli vain tytön pehmeää kättä omassaan. Hänestä oli tällä kertaa ero hyvin vaikea, mutta ikäänkuin jokin näkymätön vaati häntä lähtemään.
Hiljainen pihamaa katseli heitä. Haapa aitan nurkalla humisi omia puheitaan.
— Tule nyt vähäksi aikaa istumaan.
Aitan ovi rasahti auki, ja sisältä tulvahti voimakas kukkien tuoksu.
— Sinä et sano mitään, jöröjukka.
Tyttö näytti työlästyvän. Olisi vetänyt kädestä poikaa aittaansa, jos olisi kehdannut.
— Sitten toiste. Aamulla täytyy lähteä takamaalle ja nyt minun on mentävä nukkumaan. Hyvää yötä.
— Näinkö sinä menet?
Poika kääntyi, epäröi ja läheni. Otti sitten tytön pään käsiensä väliin, suuteli värähteleviä huulia ja kääntyi menemään.
Haapa aitan nurkalla oli kuunnellut äänettömänä. Nyt sen lehdet yht'äkkiä kahahtivat kuin painajaisesta vapautuen tuskin tuntuvassa tuulen henkäyksessä. Tyttö nakkasi niskojaan ja veti paukahtaen ovensa kiinni.
Mutta samana yönä, hetkistä myöhemmin, se aukeni vänrikille.