VII.
Vähämäen Eenokin ja Nikki Purolan torpat olivat vierekkäin. Aita vain erotti pellot toisistaan. Eenokki oli jo ikämies, yli kuudenkymmenen. Torpan paikan oli hän perinyt isältään ja pienestä pojasta saanut raataa vuoroin omilla, vuoroin talon viljelyksillä. Suuret eivät hänen viljelyksensä olleet. Pellot kiviperäisiä ja niittyjen raivaukseen oli jäänyt vähän aikaa. Viljelykset eivät jaksaneet elättää suurta perhettä, kun vielä joka viikko oli verotyössä käytävä, ja niin oli pieni puute yhtämittaa vieraana.
Eenokki ei valittanut. Ei kotonaan eikä verotyössä ollessaan. Toisten alustalaisten vaikeroimista tai kiroilua hän kuunteli ääneti, ja toiset työmiehet luulivat hänen kovasta työstä ja alituisesta puutteesta turtuneen kaikesta välinpitämättömäksi.
Työ ei ollut hänelle vaikeaa eikä raskasta. Se oli hänen ylläpitäjänsä, jonka avulla voi säilyttää rauhallisen mielen. Hän tunsi vaistoillaan, että toisin olisi pitänyt olla olosuhteet, mutta luonto ei noussut koskaan kapinoimaan. Kun sai vähänkään ruokaa ja vaimo ei marissut, saattoi olla tyytyväinen. Harmaissa, vetisissä silmissä oli rauhallinen ilme ja uurteisilla kasvoilla vielä voimaa ilmaiseva punerrus.
Paikkakunnalle oli muutamia vuosia takaperin perustettu työväentalo, mutta siellä häneltä oli jäänyt käymättä. Tästä hänelle toverit huomauttelivat, mutta Eenokki vain muhoili tai oli kokonaan vaiti, kuin ei mitään olisi kuullut.
Ensimmäisenä oli hän verotyöhön joutumassa, ja siitäkin hänelle toiset torpparit sanoivat. Mutta kaikesta huolimatta ei sota-aikakaan tuonut hänen kotiinsa niin lukuisasti puutteita kuin toisten mökkiläisten. Leipää oli hänellä riittävästi, vaikka se usein syötiinkin suolaan kastaen.
Nikki Purola oli vähän yli neljänkymmenen. Vankkarakenteinen ja jurolta näyttävä. Kerrottiin, että hänen isänsä oli ollut suuri laiskuri, jopa siinä määrin, että jätti perheensä hoivaamatta ja meni itse köyhäintaloon vielä verrattain nuorena.
Torppa, jossa hän asui, oli alkujaan toisen miehen raivaama. Nikki antoi peltojen laihtua ja ojanvarsien kasvaa pajukkoa. Iso perhe sai kärsiä puutetta alinomaa.
Kun vallityöt aloitettiin paikkakunnalla, oli hän ensimmäisenä tarjokkaana siellä, ja pakollisen verotyön aikana hän saarnasi toisille alustalaisille sosialismia sen perusteella, mitä oli lukenut puolueen sanomalehdestä.
Nytkin oli hänen täytynyt jättää vallityö muutamiksi päiviksi ja tulla Hautamäkeen suorittamaan verorästejään. Miehet nostivat turvepehkua isolla suolla. Toiset tekivät ääneti työtään, Nikki istui tervaskannon nenässä saarnailemassa.
— … koonneet nämäkin hautamäkeläiset rikkautensa meidän alustalaisten hiellä ja vaivalla… ilmaiseksi saavat kaikki työt. Mutta kunhan roletaari pääsee valtaan, niin silloin tasataan. Ja pian tapahtuvaa vallankumoustapa se tämäkin Työmies ennustaa.
—- Koehan joutua haasioita laittamaan, sanoo joku miehistä.
— Eipä täss ole kiirutta. Hullu paljon työtä tekee, elää viisas vähälläkin. Kunhan roletaari…
— Lakkaa jo helvetissä mies sitä roletaariasi huutamasta! kivahtaa
Eenokki. — Ihan etoo tuommoinen laiskottelu.
Mutta Nikki vain naurahtaa kantonsa nenässä ja ruiskauttaa pitkän syljen toisesta suupielestään, toisessa kytee käyrävartinen piippu.
— Eip' oo kiirettä.
Vanha Eenokki miettii siinä pehkuhaasiota laittaessaan tulevaa talvea. Ansiotyöhön se taas hänetkin ajaa, vanhan miehen. Ruis oli harvaa, kun ei jaksanut viime talvena kylliksi muraa ajaa. Ohran kuivasi pouta. Kuivaa se sen laihassa maassa. Perunat tulevat syödyiksi jouluun. Ansiotyö se on varana, jos sattuu jaksamaan. Pojan hankkeet menivät jälestä, äitikään ei jaksa enää kehrätä.
Kun olisi kerrankin aikaa riittävästi omille töille. Saisi rauhassa raataa omilla perkkiöillä. Saisi ehkä runsaamman ravinnon, kun pääsisi kiinni maahan. Mitäpä siitä. Ei taida roletaaria huutamalla olot korjautua.
Eenokki nojaa haasiopuuta vasten hetkiseksi hengähtämään.
Puhuvat ne, että mökkiläisetkin saisivat kerran omaa maata… toiset sanovat, että ryssä jakaa, mutta siihen ei pitäisi luottaa, Eikä liene luottamista muidenkaan jakoon… kukapa sitä omaansa jakaisi. Paljon niitä olisi oksan ottavia, kun olisi kuusen kaatavia.
Välähti siinä mieleen Eenokille, minkälaista olisi, jos saisi omaa maata, torppansa ihan omituiseksi. Ojia pitäisi heti syventää ja sarkoja kyntää syvemmältä. Poika saisi perkata lisää peltoa. Jaksaisin sitä vielä minäkin. Pitäisi saada sitten uusi pirtti, isompi ja valoisampi. Lapsetkin viihtyisivät paremmin. Heh, ne on nämä vain niitä tuulentupia. Huomenna on vielä veropäivä ja ylihuomenna, ja niitä on vain loppumattomiin. Ka, mitä minä tässä, kun työ ihan unohtuu.
Eenokki aloittaa taas työnsä mistään muusta välittämättä. Nikki istuu vielä kannon nenässä. Aurinko on lämmittänyt selkää ja herpaissut niin, että toinen silmä on painunut kiinni, toinen katselee puoliavoimena ja elottomana suota siinä jalkojen vieressä.