VIII.
Syksy on kulunut jo pitkälle. Hautamäessä on aloitettu riihien puinnit.
Poutaiset päivät jouduttivat puintia, ja riihet lämpisivät yhtämittaa.
Jaakko oli kutsunut kaikki talon alustalaiset viljan puintiin. Ne mökkiläiset, jotka olivat omat viljansa korjattuaan menneet vallityöhön, jättivät sen nuristen ja tulivat vastahakoisesti puintia aloittamaan. Jaakko huomasi sen ja ihmetteli. Ennen olivat mökkiläiset yhdessä palkkaväen kanssa hyvillä mielin ryhtyneet viljanpuintiin. Tiesiväthän he saavansa viljaa Hautamäestä aina halvemmalla kuin muualta. Nyt vitkasteltiin riiheen lähtiessä, ja rohkeimmat laskettelivat peittelemättä suustaan suuria sanoja.
Ja niin jatkui koko puinti-ajan. Turhaan koetti emäntä heitä hyvitellä.
Oli kuin painajainen työväessä.
— Mistähän se johtuu? arveli Emmi Jaakolle eräänä päivänä.
— Kyllä minä syyn tiedän. Luokkavihaa lietsovat työväenlehdet ja muutkin siinä mukana ja sitten tuo vallityö. Se vie miehiltä kaiken työkuntoisuuden. Siellä ei tarvitse muuta kuin lapioonsa nojailla. Talon vainioilla täytyy vielä edes nimeksi heilua. Taitaa olla kaikin puolin huonot ajat tulossa.
— Sinun pitäisi heitä hyvitellä, sanoi Emmi. — Vaikka eihän se ole hyväksi liika kumartelukaan.
— Ei. Ja olenhan koettanutkin. Se on nyt sellainen ajanhenki, että juopaa koetetaan suurentaa molemmin puolin. Raha- ja teollisuusluokka painaa maalaisväestöä, ja maatyömiehet liittyneinä tehdastyöväkeen taistelevat omaa itseään vastaan.
— Mikä tästä lopulta tulleekaan?
Ennen niin iloinen Emmikin näytti huolestuneelta.
— Yhteiskunnallinen uudistus. Sen täytyy ennen pitkää jotenkuten tapahtua. Ja jos se pakkovaltaa käyttäen tulee yhdessä ryssäläistymisen kanssa, olemme hukassa. Minun mielestäni pitäisi ryhtyä viivyttelemättä maatyöväen, varsinkin torppariluokan, oloja parantamaan. Maata pitäisi saada maattomille ja maalaissivistystä olisi kaikin puolin kohotettava. Se estäisi veljeilyä sosialistien ja ryssien kanssa.
Lieneekö heillä kaikilla halua päästä maahan kiinni?
Toisilla ei, mutta useimmilla kuitenkin on. Laiskureita ei tosin voi lopettaa maailmasta, mutta vähentää heitä voi. Yhteiskunnan uudistus riippuu kokonaan maasta, maakysymyksen järjestelystä.
Oli hiljainen iltapäivä, ja palvelijatkin olivat menneet riiheen.
Jaakko oli vaimonsa kanssa kahden pirtissä.
Päivän valojuova tulvi ikkunasta ja väreili permannolla. Vanha kaappikello, talon rauhoittava haltiahenki, mittasi aikaa verkalleen.
Emmi istuutui miehensä viereen ja näytti aikovan sanoa jotain erikoista.
— Sinä olet nykyisin muuttunut niin kovin vakavaksi. Et minuakaan huomaa juuri milloinkaan. Eihän sinua enää velat paina.
Emmi jäi odottamaan. Jaakko kohottausi ja tapaili vaimonsa kättä.
— Katsohan, tämä yhteiskunnallinen tilanne se minua vaivaa. Torpparit niskoittelevat ja heittäytyvät ryssien ja sosialistien syliin. Se ei ole heidän oma syynsä, ja siksi se niin painaa. Ja sitten toiseksi. Tässä maalaispuolueessa on paljon sellaisia, jotka ovat toista mieltä kanssani tästä yhteiskuntakysymyksestä. Kaikki pitäisi muka pysyttää ennallaan. Jäseniä kumminkin otettaisiin seuraan myöskin maattomista. Eiväthän he voi tulla samaan liittoon vastustajiensa kanssa.
— Mutta eihän se sinun surullasi parane eikä toiseksi muutu. Olisit joskus iloinen kuten ennen ja vielä viimeksi keväällä.
Jaakko katsoi vaimonsa kirkkaisiin silmiin. Heidän täytyi molempien naurahtaa. Emmi oli tosiaankin viime aikoina taitanut tulla hieman syrjäytetyksi, koskapa pyrki valittamaan.
— Sinä eukko kulta ajattelet vain omaa itseäsi, sanoi Jaakko vetäen vaimonsa lähemmäksi.
— Täytyyhän minun, kun sinä et välitä minusta.
Jaakko nauroi jo vapautuneesti.
— Minä lupaan tapani parantaa. Hommaa sinä nyt vain riihimiehille kahvia.
— Mutta kyllä sinun täytyy luvata tästä lähtien muistaa enemmän minua ja lapsia.
— Johan sen lupasin.
Jaakko jäi ikkunanpielessä istuen katselemaan Emmin liikehtimistä tuvan ja keittiön välillä. Liisa oli hänen apunaan, ja yhdessä he leikittelivät ja naureksivat kuin sisarukset ikään. — Mistähän Emmi on tuon elämisen taidon oppinut? Lapset uskoivat pienimmätkin huolensa hänelle ja ilakoivat hänen kanssaan kuin nuoren tyttösen. Tuon kyllä pitäisi enemmän kiinnittää minun mieltäni. Miten se onkaan tullut niin syrjäytetyksi, että Emmin täytyi siitä huomauttaa?
Kahvin valmistuttua Emmi lähti Jaakon kanssa viemään sitä riiheen.
Siellä oli sanasota käymässä, mutta se vaikeni heidän tultuaan.
Jaakko pyyteli miehiä suorittamaan työnsä huolellisemmin. Tähkiin oli jäänyt jyviä.
— Pitäisi isännän olla mukana työssä, niin saisi sanoa aikanaan, kuului joku riihessä sanovan, mutta Jaakko ei ollut sitä kuulevinaan.
Kun Emmi oli vienyt pois kahvineuvot, sanoi Jaakko riihiväelle maksavansa täyden palkan puintiajalta, vaikka se kuuluikin heidän verotehtäviinsä.
Hyväksyvä murina kuului riihestä, ja varstoihin tartuttiin innokkaasti.
Lyhteet saivat nyt navakoita iskuja, eikä jyviä jäänyt tähkäpäihin.
Jaakko tunsi rauhoittavaa tyydytystä palatessaan kartanolle. Veroja oli tullut jo tarpeeksi torppien ja mäkitupien alueista. Talo oli varmaankin jo aikoja sitten saanut niistä hinnan täydellisesti. Tästäpuolin saisivat he verohelpotuksia yhä enemmän. Kykenivätkö he ymmärtämään, ettei hän toimenpiteellään tarkoittanut omaa etuaan?