IX.
Oli vielä yksi myöhäsyksyn päiviä, jolloin aurinko lämmittää ja kirjavat puut odottavat kuin hengähtämättä syysmyrskyä, joka karistaa lehdet ja hajoittaa ne maahan. Metsät hehkuivat värikylläisinä, kuolinjuhlaansa pitäen.
Pentti käveli oikopolkua metsien läpi Mikkolaan. Päivällisen jälkeen ei hän voinut tarttua työhön. Vilma oli poltellut hänen mieltään koko päivän. Juhlien jälkeen oli hän vain kerran käynyt eräänä sunnuntaina Mikkolassa. Siellä oli vieraita silloin, ja kun osa heistä oli poislähdössä ja hän aikoi jäädä odottamaan, kunnes Vilma kokonaan vapautuisi vieraista, tuli vänrikki tapansa mukaan liehitellen ja imelästi virnistellen. Pentti ei voinut enää hetkeksikään jäädä. Hän kumarsi koko seuralle ja astui päättävästi ulos. Ohimennen hän oli huomannut Vilman kummastuneen katseen, mutta ei voinut olla kiroamatta itsekseen miksi Vilma jäi paikoilleen, eikä tullut hänen jälkeensä.
Miksi tyttö ei sitä tehnyt? Vänrikki oli kai siis mielivieras.
Nyt oli Pentti päättänyt saada täyden selvyyden. Mieltä jäyti ja karvasteli lakkaamatta. Miksi hän yhä ajatteli tyttöä, vaikka hyvin näki, ettei tämä ollut rehellinen? Siitä oli selvänä merkkinä tytön hämilleen joutuminen, kun puhelu kosketteli Koljakoffia.
Pentti ei voinut olla ajattelematta rehevää, voimakaspiirteistä tyttöä, jolla oli niin kauniit silmät ja tuuhea tukka kuin kultaa.
Kuolleet lehdet kahisivat metsäpolulla. Pentti kiirehti käyntiään, silmäillen uteliaasti ympärilleen. Vallihaudat olivat muuttaneet erämaanluonnon kokonaan toiseksi.
Yht'äkkiä jäi hän kuin naulittuna tielle ja polvet rupesivat horjahtelemaan. Koko hänen ruumiinsa vapisi. Vähän etempänä tiestä istui Koljakoff Vilma sylissään. He eivät huomanneet Penttiä, joka varovasti painautui maata vasten tiheän pensaan suojaan.
Pentti oli vähällä hyökätä ryssän kimppuun mutta sai vaivoin hillityksi itsensä jääden paikoilleen tähystämään.
Vilma ei vastustellut ryssän hyväilyjä. Posket hohtivat ja tukka oli auennut. Ryssä sormieli sitä hyväillen.
Sitten tapahtui vielä hirveämpää, joka sai Pentin raivosta vapisemaan. Vilma ei vastustellut, ja Pentti oli lamautunut niin, ettei voinut jäsentäkään liikuttaa. Viimein hän raivosta karjaisten syöksyi esiin. Kauhu jähmetytti tytön ja raiskaajan paikoilleen. Ryssä sai käteensä pistoolin, mutta Pentti tempasi sen häneltä ja heitti metsään. Tyttö pakeni huutaen, mutta ryssä painui Pentin ravakasta otteesta mättäälle ja sai hänen puukostaan muutamia harkittuja viiltoja.
Ryssä ärisi kuin paholainen.
— Huudatko sinä perkele!
Ja Pentti antoi ennen lähtöään hänelle vielä nyrkiniskun suuta vasten.
Siin' on raiskaajalle!
— Mitä tästä seuraa? oli ensimmäinen selvä ajatus Pentin aivoissa. Hänen oma tiensä oli nyt selvä, mutta mitä nyt seuraisi teosta kotiväelle ja koko talolle?
Pentti juoksi hengästyneenä kotiinsa ja valmistui heti paikalla matkaan. Jaakon hän vei kahden kesken kamariin ja selitti hänelle lyhyesti asian.
— Ja mitä tästä seuraa meille muille ja talolle?
— Sitä en tiedä. Tulin mielettömäksi raivosta. Voit selittää minun lähteneen kotoa jo päivää ennen. Kukaan ei ole minua nähnyt tänään paitsi tyttö.
— Entä hän?
— Hän ei uskalla puhua mitään, ja minähän sen olen tehnyt ettekä te muut. Hyvästi nyt, veli. Minä palaan kerran lyömään heitä vielä lujemmin.
— Onnea matkallesi!
Miehet puristivat kättä, ja Pentti hyppäsi pyörän selkään. Seuraavana päivänä hän olisi jo kaukana, ehkäpä rajan toisella puolella.
Vänrikki makasi kirkonkylässä heikkona saamistaan haavoista. Pian hän sieltäkin siirtyi jonnekin, päästyään jaloilleen, eikä hänestä tiedetty mitään sen perästä.