X.
Jaakko odotti rohkeana seurauksia Pentin teosta, mutta mitään ei kuulunut suoranaisessa muodossa. Eihän ollut Koljakoffilla todistajia saamastaan selkäsaunasta. Ryssiä tosin lisättiin ja aseistettiin ja Hautamäen metsiä haaskattiin entistä enemmän. Suuria tukkipuitakin jo kaadettiin, eikä ollut Jaakon hyvä mennä vastustelemaan.
Oli pidetty asiasta jonkunlainen tutkinto, jossa hautamäkeläisiä kuulusteltiin. Jaakon täytyi silloin ensi kerta elämässään valehdella, ja se ei ollut helppoa. Hän sai kumminkin sen tehdyksi reippaasti ja vakuuttavasti. Pentti oli lähtenyt päivää aikaisemmin ja sillä hyvä.
— Helvettiäkö te meitä vainoatte yhden ryssärutkun takia! oli Jaakko kivahtanut ryssäläismieliselle nimismiehelle.
— Penttihän on kumminkin syyllinen.
— Olkoon, mitä se sitten meihin muihin kuuluu. Hakekaa syyllinen käsiinne, lisäsi Jaakko vahingoniloisesti. — Nimismiehellä näkyy olevan mieluista tehtävää näiden ryssien kanssa.
— Täytyyhän sitä viran puolesta.
— Ei ryssät joka paikassa saa nimismiehiltä tukea ja apua. Täällä sitävastoin…
— No älkäähän. Saattaa tämä asiakin tulla teille vielä vaikeaksi, jos pröystäilette.
— Tulkoon vaikka tuhannen pirua, mutta minä en matele ryssien enkä heidän apuriensa jaloissa!
Nimismies oli lähtenyt hieman häpeissään.
— Koko karhu tuo Hautamäen isäntä, oli hän sanonut kyytimiehelleen.
Talon työväki kähni salaperäisenä. Olisi pitänyt tietää mihin Pentti on mennyt. Tuli työpaikoillakin siitä puhe, ja muutamat olivat suurisuisina valmiit tuomitsemaan Penttiä hänen tekonsa johdosta. Toiset naureksivat ja sanoivat, että »oikein! niin sitä ryssää on lyötävä, kun kerran rupeaa lyömään».
Mutta ryssät löivät vuorostaan Hautamäen metsää.
— Elävät kuin viimeistä päivää, sanoi eräänä päivänä Emmi Jaakolle. —
Ei uskoisi heitä ihmisiksikään. Oletko käynyt metsässä?
— En. Minua ei haluta nykyjään katsella omaa metsääni.
— Siellä on kaadettu eilen ja toissa päivänä parasta säästömetsää.
— Kallion kangastako?
— Niin.
Jaakko kirosi ja lähti hammasta purren menemään metsään, mutta Emmi juoksi hänen jälkeensä ja tarttui häntä käsipuolesta.
— Henkesi menetät. Koetamme yhdessä kärsiä. Onhan meillä takamaa vielä.
Jaakko kääntyi takaisin. Mitäpä se olisi auttanut metsään meno? Vieraan maan pistinmiehet vartioivat hänen omaa metsäänsä.
Jaakko tunsi kuin paatisen painon hartioillaan. Nyt hän ymmärsi täydellisesti Pentin teon vaikuttimet. Häneltä raiskattiin metsä, Pentiltä morsian.
— Niin, onhan meillä vielä takamaan metsä, sanoi Jaakko tuvan portailla vaimolleen. — Parasta olisi, kun muuttaisimme sinne kokonaan.
— Toivotaan parempia aikoja, sanoi emäntä.
Jaakko istui voimatonna tuvan portaille. Ennenkuin hän ehti siinä tasaantua, tuotiin sana, että ryssille oli taas lehmä teurastettava.
Jaakko otti vaatimuksen vastaan melkein välinpitämättömänä.
Tämä oli jo kahdeksas lehmä. Pentin lähdön jälkeen ei lehmiä otettu enää toisista taloista ainoatakaan. Edellisellä viikolla ei hän suosiolla toimittanut teurastusta, ja ryssät ottivat parhaimman karjasta ja vallimiesten kanssa teurastivat. Hän ei saanut siitä edes mitään korvausta. Sellainen kuuluu heillä sääntö olevan.
— Käy valikoimassa lehmä ja käske miesten se toimittaa ryssille, sanoi
Jaakko Emmille. — Minä en jaksa. Ja minun on mentävä Kinkomaahan.
Sieltä kuuluu huonoja uutisia.
Kuuntelematta vaimonsa joka viikko uusiutuvaa valitusta ryssien pakkoluovutuksesta Jaakko lähti Kinkomaahan.
Ville kuului siellä jo riitelevän Helenansa kanssa. Tyttö ei ollut puhunut talon veloista mitään Villelle, ennenkuin käski häntä korkoja toimittamaan. Ville oli kiivastunut, ja kerrottiin että riita jatkui joka päivä talon veloista. Ville oli uhannut myydä talon, ja saadakseen paremman hinnan oli hän ajanut pois maaltaan ne torpparit, jotka olivat suullisen sopimuksen varassa. Jaakko oli päättänyt mennä Kinkomaahan estääkseen Villen talonmyyntiä ja saadakseen hänet sopimaan torppariensa kanssa.
Helena hieman hämmästyi nähdessään Jaakon. Hän tiesi veljeksien jäykät välit ja ihmetteli mitä nyt Jaakko aikoi käynnillään. Neuvoi vieraan kamariin, jossa Ville loikoi sohvalla imeksien piippuaan.
— Sinä vain pidät herrainpäiviä, sanoi Jaakko tervehdykseksi.
— Mitäs tässä muutakaan, kun ei ole taloa eikä tavaroita. Möin koko tämän roskan; et ole taitanut kuullakaan.
— Möit?
— Mitäs tällä velkapesällä! Eikä taida minusta muutenkaan olla maamieheksi.
— Paljonko oli velkoja?
— Kaikki pankit täynnä. Vain parikymmentä tuhatta jäi ja nämä roskat päälle, kun velat suoritin. Tulinkin tässä juuri kaupungista.
Jaakko istui tuolilla kädet ristissä, lakki takaraivolla, mittaillen veljeä silmillään.
Ville mainitsi talon hinnan.
— Ja sadalla tuhannella möit tämmöisen talon! Ja sitten sinä olet häätänyt torppareitasi.
— Muuten en olisi saanut sitäkään hintaa talolla.
— Etkö sinä yhtään häpeä! Heidän eduillaanko sinun on ostettava omasi.
Tiedätkö mitä teet?
— Sitä mitä niin monet tekevät.
— Ja sinun on seurattava niitä, jotka lisäävät irtolaisia ja saattavat kerran yhteiskunnan kuohumistilaan, rikkinäiseksi ja onnettomaksi jokaiselle.
Ville vaikeni. Täytyihän tässä katsoa omaa etuaan. Niin tekivät kaikki muutkin.
— Ja mitä nyt aiot? kysyi Jaakko terävästi.
— Muutan akan kanssa kaupunkiin ja perustan välitystoimiston.
— Minkä?
— Jossa talonkauppoja välitetään. Se kuuluu nykyjään kannattavan hyvin.
Jaakko vihelsi. Sitten hän hiljaa kirosi.
— Vai tulee sinusta talohuijari. No, kun ei työ maita… Turhaanpa tulin sitten lähteneeksi.
— Taisit tulla sinäkin taloa ostelemaan?
— En ostamaan, mutta takomaan järkeä tyhmään päähäsi, kun kuulin myyntiuhkailusi. Nyt näen, että kalloosi ei pysty mikään.
Jaakko nousi lähteäkseen.
— Elähän mene, Helena tuo kahvia.
— En minä nyt. Pitää ryssille joutua lehmää nylkemään ja muutenkin…
… olet niin inhottava laiskuudessasi ja puuhissasi, aikoi Jaakko lisätä, mutta jätti sanomatta.
— Ne ryssät vain siellä mellastavat.
— Niinhän ne… sinun ei nyt tarvitse maitasi pelätä.
— Ei, sillähän minäkin sitä myyntiä… olisivat saattaneet haaskata vielä tämänkin talon.
— Ei sinussa ole hituistakaan miestä.
Jaakko oli jo ovella.
— Kuulehan, miten se Pentin juttu… meniköhän poika tosiaankin
Saksaan? kysyi Ville.
— Pitääkö sinunkin siitä huutaa?
— Enhän minä kenellekään. Tässä nyt vain… onhan se minunkin
veljeni… ja kyllä se hyvä olisi, että poikia vaan menisi sinne.
Taitavat nyt sinua painaa sen Pentin vuoksi. Varo sinä sitä Nikki
Purolaa. Hän on aika piru.
Jaakko ei kiirehtinyt. Tunsi hieman kuin lauhtuvansa Villeen. Helenakin toi kahvia ja tarjosi. Täytyi istua.
— Raskastahan se on elämä Hautamäessä nykyjään, kun karja ryöstetään ja pellot ja metsät raiskataan, mutta me Emmin kanssa pidämme päämme pystyssä. Emme ole riidelleet vielä kertaakaan. — Se oli tarkoitettu Helenalle ja Villelle. Helena seisoessaan uunin kupeella punastui ja katseli maahan. Jaakko tuli siinä katsoneeksi häntä ja tunsi sääliä Helenan puolesta. Kaunis ja hyväntahtoisen näköinen ihminen. Olisi kai saanut parempiakin kuin Villen.
Helena sai jo kokonaan hänen myötätuntonsa.
— Pidä sinä vain tätä Villeä kurissa. Se on hitonmoinen lurjus. Saisit antaa sitä joskus selkäänkin, laiskuria. Olitko sinä myöntyväinen omasta puolestasi talon myyntiin?
— Tämä Helenahan sitä puuhasikin.
— Pidähän suusi… et antaisi Helena tämän Vilien reuhastella joutavaa.
Ottaisitte maapalan ja asettuisitte vaan tänne kotipuolelle.
Helena vain hymyili, mutta Ville jurahti:
— Kyllä kai me sittenkin muutamme kaupunkiin.
'— No ei sitten, sanoi Jaakko katkerasti ja poistui hätäisesti hyvästeltyään.
— Kaupunki saa siitä miehestä lisää yhden keinottelijan, sanoi Jaakko ääneen mennessään talon pihamaalla.
Tiellä hän tapasi Nevalaisen.
— Mistä tullaan? kysyi hän Jaakolta ystävällistä äänensävyä tavoitellen.
Nevalainen oli vastenmielinen naapuri Jaakolle. Ei olisi ilennyt puheisiin hänen kanssaan puuttua.
— Kuuluu Ville talonsa myyneen, sanoi Nevalainen, koettaen jatkaa keskustelua. — Taisi mennä halvasta. Ei jäänyt torpparejakaan talon maalle kuin pari.
— Nekö ne hinnat noteeraavat? kivahti Jaakko. — Minun mielestäni olisi talo sitä vauraampi, mitä enemmän olisi torppia.
— Metsää ne vain haaskaavat… niistä muuta hyötyä. Poispa se Villekin niitä ajeli.
— Tietäähän tyhmyrin. Olettekin molemmat yhtä mielettömiä!
Se oli kuin laukaus. Nevalainen kähisi naamaltaan punaisena.
— Vai pitää naapuri minua sellaisena.
— Kaikkia niitä, jotka irtolaisten lukua lisäävät. Työväentalon vakinaisia vieraita tehdään sillä neuvoin.
Nevalainen poikkesi toiselle tielle hyvästiä sanomatta.
— Mene vaan, mietti Jaakko. — Omasi olisit kaupungissa sinä niinkuin
Villekin.
Tultuaan kotiin näki Jaakko ryssien kuljettavan vallimiesten kanssa talon parasta lehmää teurastettavaksi. Miehet nauroivat emännälle, joka valitteli pihamaalla.
Mikä tästä kerran vielä tuleekaan, ajatteli Jaakko. Painajaisen täytyy kumminkin kerran selvitä tai muuttua myrskyksi.