XI.
Talvi oli mennyt ja kevät teki tuloaan.
Vietettiin Venäjän vallankumous-sankarien hautajaisia kylän työväentalossa. Niitä vietettiin joka paikassa muuallakin. Yhteinen joukkohuumaus oli vallannut kaikki. Olihan niin odottamatonta tsaarivallan kukistuminen! Mistään muusta ei puhuttu. Kun uutiset tulivat, jättivät ensimmäisinä työmiehet työnsä ja kävelivät kylillä. Paisuttava uutinen pani jo isännätkin kävelemään naapureihinsa. Oli niin ihmeellistä, ettei tietänyt miten siitä olisi puhunut. Ja sitten oli taloista sieltä ja täältä mennyt poika rajan taakse. Sekin tuntui nyt arveluttavalta, kun saatiin tietää, että vallankumous huuhteli omiakin rantoja. Ei osannut sanoa, oliko se hyväksi vai pahaksi. Täytyi jäädä odottamaan.
Juhlakulkueeseen, joka järjestettiin kylän osuuskaupalla, ottivat osaa isäntämiehetkin, ja nyt oli heistäkin luonnollista, että venäläiset (ryssiä ei ollut enää) olivat kulkueen etupäässä. Punaiset liput liehuivat. Vallimiehet astuivat ryssien kantapäillä, tai rinnalla, käsi kaulalla muutamilla.
— Veljet, teidän ansiotanne tämä on kaikki.
— Vot hjuva. Tsaari olemaks hoono mees. Kaikki loppu!
Kaikki talojen isännät eivät olleet kumminkaan mukana kulkueessa. Olisi tuntunut oudolta lyöttäytyä metsän ja peltojen raiskaajien kanssa samaan joukkoon. Vaikka eiväthän nämä tosin syyllisiä siihen olleet. Tekivät mitä käskettiin. Tosin ne kaatoivat joskus kuin uhitellen metsää ja vetivät linjojansa peltojen poikki, mutta nythän oli sekin aika ohitse. Vallityöt oli lopetettu jo viime syksynä, ja vartiosotilaat vain majailivat kylässä. Jokatapauksessa nyt kaikki oli toisin.
Ja nekin, jotka eivät olleet kulkueessa, menivät työväentalolle. Siellä tuntui hieman oudolta ensin, ja vallimiehet pyrkivät pistelemäänkin heidän sielläoloaan. Työväestö oli kulkueessakin katsellut hieman karsaasti niitä muutamia isäntämiehiä, jotka olivat mukana. Nuokin tässä pääsevät siitä nyt osallisiksi, vaikka se on vihattujen venäläisten verellä ostettu. Vieläköhän nyt vihaatte venäläistä, kun se antoi teille vapauden?
Hautamäen Jaakko käveli myöskin talolle. Toiset olivat menneet kulkueessa. Ei oikein osannut muodostaa muuta ajatusta kuin sen, että tsaarivalta oli suistettu ja Suomellekin luvattu omat lakinsa ja oikeutensa. Mitä muuta oli tulossa, ei voinut arvailla. Sitten näkisi kun eläisi. Tuntui kumminkin kevyeltä elää näitä päiviä.
Talolla hän asettui ovisuunpuolelle istumaan. Vallimiehet ja ryssät istuivat vierekkäin ja sylikkäinkin omassa ryhmässään. Joku työväenyhdistyksen mies puhui vallankumouksesta oman puolueensa näkökulmilta. Puhui kansakoulunopettajakin ja maamiesneuvoja. Heidän puheitaan kuunnellessa vallimiehet hymyilivät toisilleen merkitsevästi. Puhukaahan nyt. Vielä tässä Suomenkin työväestö, yhdessä venäläisten veljien kanssa, tekee suursiivouksen. Kansanvalta näyttää isännille ja muille, jotka ovat meitä ja venäläisiä halveksineet.
Puheitten jälkeen tehtiin ponsia ja päätöksiä. Kaivettiin kaikki paikkakunnan kieroudet esille. Siinä selvitteli Suomen kansa pienessä murto-osassa paheitaan ja rikkeitään. Muutamille oli kumminkin arvoitus, mitä se koski vallankumoukseen ja sankarien muistojuhlaan.
Nevalainen oli vallityön aikana kantanut upseerien avulla valtion (Suomenko vai Venäjän, sitä ei tiedetty) varoja olemattomista hevostöistä, ja siitä lausuttiin kansan paheksumistuomio.
Nevalainen suuttui, lähti ja kirosi mennessään.
— … sai temokraatit rehellisyyden puuskan… perhana!
Sankarijuhlasta palattiin, mutta tunnelma jatkui. Yhteinen sankarihauta Pietarissa kuvasteli jokaisen mielessä. Hulikaanitkaan eivät talolta palatessaan melunneet. Vallimiehistä muutamat kiikkuivat ryssien kanssa kaulakkain.
Oli vaalea kevättalven ilta, ja mökeissä saatettiin sinä iltana valvoa myöhäiseen. Mökin ukko istui ikkunanpielessä ulos katsellen ja toisella korvallaan kuunnellen lapsilauman unista riitelyä leivästä ja särpimestä. Vaimokin kuului köyhyyttä valittavan.
— Kyllä se pian on lopussa, kunhan temokratia pääsee voimaan.
Vallankumous se on tehtävä Suomenkin porvaristoa vastaan. Ja eiköpä tuo
Venäjä auttane ja järjestäne täälläkin.
— Minä en usko, tikaa eukko.
— Uskoppa kuinka tahansa… kyllä se suolavesileivän syönti loppuu vielä… maltahan kun se kumous…
Ja kumous kummittelee vielä mökinmiehelle unissakin. Venäjän veli järjestää niin asiat, että saa tässä omaa maata… pääsee alkuun… köyhälistö nousee… herrat hiiteen ja talonpojat itse talikko käteen…
Syvä kuorsaus kuuluu tuvasta, joka kyyhöttää viheliäisenä kevätyön keskellä.
* * * * *
Saapuivat sanomat ja luettiin venäläisen amiraalin puhe ylioppilaille pääkaupungissa.
»Olen heidät valmis vastaanottamaan aseitta, avosylin vastaan j.n.e.»
Tuntui syvä liikutus sydänalaa myöten. Semmoista ei oltu ennen osattu toivoakaan siltä taholta. Miten nyt Saksaan menneitten kanssa?… Olivatko he maanpettureita?
Jaakko oli myöskin Hautamäen pirtin pöydän ääressä tutkimassa samoja sanomia, ja hänenkin povessaan sävähti sama ajatus.
Ovatko he?
Ei! Tuhat kertaa ei! Huumaus oli pannut päät sekaisin.
Ja vaikka Jaakko ei ollut kuullut edes puhuttavankaan itsenäisyysmiehistä, oli hänellä selvillä se, että ei oltu vielä siinä, mihin pyrittiin. Mihin ainakin olisi pitänyt pyrkiä. Ryssään ei ole luottamista, se on jo nähty asia. Sorto saattaa alkaa jonkun ajan kuluttua uudelleen, ja silloin… Kyllä se on hyvä vain, että pojat ovat siellä, kun nyt vain pysyisivät. Jos heidätkin huumaus tapaa ja palaavat, kuka tietää, vaikka heidät vangittaisiin.
Masentuneena heitti Jaakko lehden kädestään. Saisi sitten nähdä, miten asiat kehittyivät. Täällä oli jo merkkejä nähtävänä. Jos oli työväki jo ennemmin veljeillyt venäläisten kanssa, niin nyt vallankumouksen jälkeen he ihan syöksyivät sylikkäin.
Siitä enemmän kuin muustakaan ennenaikaisesta ilosta ei ollut mitään hyvää odotettavissa.