XII.
Syksyisen aamun sumu lepää pienen kaupungin yllä. Tehtaan työmiehet vaeltavat kiireisin askelin työpaikoilleen, pää kumarassa, katse lokaista katua seuraten. Kuuluu ensimmäinen tehtaan pillin vinkuva vihellys, joukko vavahtaa ja jälkimmäiset ponnistautuvat velttoon juoksuun, joutuakseen määrälleen työpaikkaan. Ensimmäistä vihellystä seuraa toinen ja kolmas. Vaeltavasta joukosta kuulostaa se kuin mahtavalta hätähuudolta, ja siinä on lisäksi vielä vihainen, uhitteleva sointu.
Muutaman tehtaan portilla joukko seisahtuu ja uteliaana kuulostaa jonkun puhetta. Mitä? Onko työnsulku vai lakkoko on tulossa? Ei kai työsulku, koska torvet huusivat. Se on siis lakko, ja se on viime yönä päätetty. Se tehdas jää nyt ainakin täksi päiväksi seisomaan. Kinkomaan entiset häädetyt torpparit, Ylisen Ale ja Tiehaaran Taave, ovat joukon jälkipäässä saapuneet eväsreppuineen portille. Lakosta he nyt vasta kuulevat puhuttavan. Kuka sen on määrännyt? Ylisen Ale kysyy sitä.
— Olisit ollut illalla kuulemassa, tiuskaisee joku joukosta. — Sinä et käykään kokouksissa, pässinpää!
— Ja millä nyt eletään? Kestääkö lakko kauankin?
Sen kysymyksen tekee Tiehaaran entinen torpanmies Taave, seisoen siinä likinäköisenä ja resuisena kuin iso kysymysmerkki.
— Voi pyhä yksinkertaisuus! vastaa joku hänelle. — Siin' on nautoja, jotka eivät ymmärrä muuta kuin saada puskea aina vain. Etteköhän menisi rikkureiksi!
Se on Taaven ja Alen mielestä jo loukkaavasti sanottu. Eivät hekään nyt niin jälellä oikeasta työväestä ole, että rikkureiksi. Kiireesti kääntyvät he kumpikin menemään. Oli kovin vaikeata heille kummallekin kuulla aina toisten pistelyä ja äyskimistä ja pilailua heidän yksimielisyydestään ja toveruudestaan.
Naapureina olivat he asuneet torpissaan, ja kun isäntä ajoi pois ja tuli kuin sattumalta lähteneeksi kumpikin kaupunkiin — oli pakko lähteä työnhakuun — niin mikä oli sopivampaa kuin hankkia yhteinen asunto ja pysyä edelleen ystävinä. Maalaisina he eivät olleet perehtyneitä tehdastyöväkeen ja sen henkeen, ja kuin pakolla joutui jäseneksi ammattiyhdistykseen. Kun siellä ei muistanut käydä, sanottiin siitä aina raa'asti ja uhitellen.
Taave oli ensiksi löytänyt kahden huoneen asunnon kaupungin laidasta ja oli heti kiirehtinyt tarjoamaan Alelle kattoa pään päälle, hän kun oli sitä myöskin etsimässä. Alella oli vain vaimo ja yksi lapsi, sopihan se toistaiseksi asumaan Taaven asunnossa, vaikka tällä olikin iso perhe, kuusi lasta ja kitulias vaimo. Ale ei vielä myöhemminkään löytänyt asuntoa, ja niin sovittiin elämään yhdessä.
Miehistä se oli hyväkin siitä syystä, että oli kuin toinen toistaan turvaamassa täällä oudossa ja vieraassa seudussa. Vaimot tuskittelivat ensin ahtautta, mutta tyytyivät lopulta. Eihän auttanut valittaminen. Entiset väljemmät liikkuma-alat olivat muistona vain.
Sumu oli haihtunut ja aurinko paistoi jo lämpimästi, kun miehet palasivat tehtaalta. Tie kiemurteli kaupungin hautausmaan ohi männikkökankaalla, nousi puuttomalle harjanteelle, johon näkyi kauempaa järvi ja asutusta sen ympärillä.
Taave, joka oli vanhempi, jo kohta kuudenkymmenen, ja heikkojalkainen, ehdotti Alelle, että istuttaisiin hieman lepäämään, kun päiväkin paistoi niin kauniisti.
Taave istui raskaasti hengittäen ja katsellen eväsreppuaan, jonka oli laskenut jalkainsa juureen. Resuisesta pussista näkyi kaljapullon kaula ja sanomalehtikääreinen leivänpala.
Taave otti leivänpalan ja näytti sitä Alelle.
— Tämmöisiä niistä eilisistä jauhoista tuli. Repii kurkkua kuin sahanterällä alas mennessään.
— Minulla ei taida olla tuommoistakaan. Tuli rammat syötyä liian rajusti. Mikä tässä taas auttanee, kun nyt vielä lakkokin tuli.
Taave huokasi raskaasti. Tuli mieleen Tiehaaran mökki, josta tällaisille teille piti lähteä. Vaikka sielläkin oli puutosta, sai toki syödä selvää leipää. Nyt tällä ravinnolla on ainoa lapsikin kuihtunut, niin että luut näkyy.
— Minkälaista mahtanee olla siellä kotopuolessa? virkkoi Ale katsellen järvelle, jossa näkyi joku soutelevan. — Siellä on viljat puitu ja perunata nostetaan.
— Sielläpä minunkin ajatukseni olivat, sanoi Taave. — Tiehaaran pieniltä peltosaroilta tuli edes talven leipä. Ansiot sai käyttää muihin tarpeisiin sinä aikana. Täällä ei riitä syömiseenkään.
— Sanovat tehtaalaiset, että pian tulee vallankumous ja työläiset ottavat vallan niinkuin Venäjälläkin, jatkoi Taave. — Mikä sen tiennee?
— Miten käynee. Jotain muutosta tässä pitäisi tapahtua. Minä en tahtoisi muuta kuin että pääsisin takaisin Kinkomaan sydänmaalle.
— Samaa minäkin. Kuitenkin pitäisi meidän enemmän ottaa osaa köyhälistön taisteluun, arveli Taave. — Tuntuu niinkuin toisten armoilla tässä menisi.
— Niinpä kai sitä pitäisi. Järjestyskaartiinkin ovat tahtoneet. En ymmärrä mitä sillä kaartilla…
— No katsohan, kun työväki ottaa vallan, niin silloin tarvitaan järjestysmiehiä. Ei porvarit silloin rupea järjestyksestä vastaamaan. Sitä sillä, selitti Taave.
— Yksi minusta on kanssa niin epäselvä asia, aloitti Ale. — Kun joskus tulee puheeksi näitten tehtaalaisten kanssa torppariasia, niin nauravat ja tiuskivat: »Vai pitäisi lisää porvareita, mokomiakin velkaisäntiä!… Olette hulluja!» ja muuta semmoista. Mitenkä sinä tämän käsität?
— En sitä ole ajatellut… puhuvat suunsa mauksi… kyllä kai temokratia vielä kerran vapauttaa torpparit, kun tulisi vaan enemmistö sinne eduskuntaan… tiedä miten vielä tässä eduskunnassa.
— Kaippa sitä sitten temokratiaan on luotettava.
Miehet vaikenivat. Kumpaisenkin ajatukset näyttivät askartelevan kiinteästi etsien apua vaikeaan tilaan, johon he monien muitten mukana olivat joutuneet. Syitä oli niin monenlaisia, kaikilla omat syynsä. Heidän nykyiseen kurjuuteensa oli syynä Hautamäen Ville, joka ajoi pois torpista ja joka kuuluu nyt täällä kaupungissa renttuilevan. Talonhinnan, mitä veloista jäi, kuuluu hävittäneen, ja sanovat talonvälityksien jo käyvän huonosti.
— Taitaa siitäkin Kinkomaan Villestä tulla pian meidän miehiä, sanoo
Taave ajatustensa jatkoksi.
— Niin sanovat, että on köyhtynyt. Ville kuuluu juopottelevan ja akka kulkevan öisin katuloilla. Siihen se meni rikkaus.
— Taisi talollaan saada muutamia tuhansia enemmän, kun oli maalla kahta torpparia vähemmän alustalaisia.
Siihen Ale vain hymähti katkerasti.
Miehet nousivat kotiin mennäkseen.
Siellä irvisti kurjuus vastaan. Taaven vaimo oli luonteeltaan hiljainen ja kärsi ääneti. Alen nuorempi vaimo oli suulas ja kiukutteli lakkaamatta. Nytkin hän, miesten tultua, paasasi ja kirosi väliin. Ei ollut leivänpalaakaan, ja lakko tuli parhaiksi vielä.
— Pian se vielä muuttuu, koetti Ale veltosti rauhoitella. Ei voinut itsekään luottaa siihen muuttumiseen. Maassa kiinni eläen ei olisi ajatellutkaan mitään muuta kuin että saisi pitää pienet perkkiönsä. Nyt vei aina ajatukset temokratiaan ja luokkataisteluun. Oli siinäkin jäänyt Taavesta jälelle. Taave osasi selittää, hän vain hämärästi tajuta ja laimeasti uskoa. Semmoista se oli.
Taave kuului nytkin siellä tuvassa puhuvan akoille ja vakuuttavan. Mitä niille akoille… ei se kannata suutaan vaivata. Parempi kun lähtisi Taavekin talolle. Kai siellä joku kokous oli tänäänkin. Pitäisi mennä kuuntelemaan.
Saatuaan yht'äkkiä harvinaisen innon puuskan meni Ale ovelle ja pyysi
Taavea mukaansa.
— Mennään talolle kuulemaan, kai siellä kokous on.
— Piruako niistä kokouksista… tule syömään, huusi Alen akka.
— Mitä syömään?
Taaven eukko oli lainannut puolikkaan leivästään Alen muijalle.
Kumpainenkin perhe pääsi siten aamiaiselle.
Silmät verestäen ahmittiin leipä, silakat ja perunat. Voita ei ollut elintarvelautakunnalla jakaa, ja milläpä sitä olisi ostanutkaan.
Tuli mieleen siinä aterialla Kinkomaan takaliston elämä. Siellä sai kalaakin, ja maitoa oli aina. Se elämä oli usein puutteellista, mutta sitä muistellessa kihosivat vedet silmiin ja kokonainen pala pyrki juurtumaan kurkkuun.