XIII.
Taaven ja Alen lakkopäivät jatkuivat pitemmälti kuin he edeltäpäin osasivat odottaa. Eräänä sateisena marraskuun aamuna huomasi Taave, mennessään hakemaan lakkoavustusta, kaupungilla punaisia julistuksia puhelinpylväissä. Kiivaasti hän oli kääntynyt sanaa viemään asuintoverilleen.
Ja sitten se siitä vähitellen selveni kaikki. Jo samana päivänä kutsuttiin järjestyskaarti koolle ja heidänkin oli mentävä, koskapa oli siihen vaadittu ensin liittymään.
Hyvähän tämä oli, että työväki otti näin järjestyksen valvoakseen, ajatteli Ale siinä Taaven rinnalla pimeätä katua marssiessaan. Jalka nousi kevyesti, ja rintaa paisutti outo tunne, jota ei osannut selittää oikein itselleenkään. Siellä on nyt torpparilaki tulossa eduskunnassa. Sanovat saatavan kaikki torpat ja mäkituvat vapaiksi. Häneltä se oli mennyt, mutta olihan paljon muita, jotka uupuneina verojen paljoudesta pääsisivät nyt omille perkkiöilleen raatamaan. Vihlaisi kipeästi ajatellessa omaa mökkiä. Se on nyt kai siellä autiona. Tupa on kylmillään, ovi saattaa olla auki, ja ikkunasta on tuuli pudottanut päreet pois. Tuuli kiertää tuvan seiniä ja etsii asukkaita, tapaa kylmän lieden, peräytyy ja tarkastelee vielä tallin ja navetan. Ei ole sielläkään elon merkkejä.
Taave on toverilleen jotain sanonut, mutta tämä ei kuule. On vain omissa mietteissään. Mutta ei ole nälkä tällä kertaa. Kaartin yhteistä soppaa on syönyt vahtiin lähtiessään, ja se on ainoa vahvempi ateria moneen päivään. Lapsille täytyy säästää.
— Kuulitko sinä, että nyt on keskiyö ja vahteja muutetaan, sanoo Taave.
Ale herää mietteistään. Kylmä on hieman kouristanut kättä, joka pitää pyssynperää. Tähdet tuikkavat korkeudessa.
— Mennään talolle saamaan lämmintä.
— Eihän tässä näy vielä uusia vahtejakaan.
— Tottapahan tulevat. Mennään pois.
— Ja katu jäisi vahditta. Ei sitä niin… tämä on tärkeä tehtävä.
— Eipä täällä mitään näy.
— Vaikkei. Saattaa näkyä, jos tästä poistuu ennen aikojaan. Tämäkin on sitä yhtä kansan pyhää asiaa.
— Piruako sitten eivät tule vuorolleen.
— Jospa siellä ei ole ollut miehiä.
Vaikka Taave ei pitänyt vahtitehtävätä yhtä tärkeänä kuin Ale, oli hän yhtä innostunut uusista, hänelle odottamattomista tapahtumista. Hänessä oli kumminkin sisäinen muutos tapahtunut nopeammin kuin Alessa. Hän oli oppinut jo vihaamaan parempiosaisia. Ale vain hiljaa valitteli kohtaloa ja torppansa menettämistä, eli joskus päivät aamusta iltaan vanhoissa muistoissa. Ajatukset kulkivat kotimökillä, ja kun jatkuivat pieniä yksityisseikkoja myöten muuttoon, vihlaisi aina silloin kipeästi sydänalassa.
Taave oli selvillä luokkahengestä, vaikka olikin takapajulla yhteispyrinnöissä. Kuluneina lakkopäivinä oli hän jo opetellut käyttämään voimasanoja porvareista. Se tuntui vielä olevan niinkuin toisten matkimista, mutta viha kehittyi ja kasvoi, kun sitä kiihoitteli kaikin puolin. Omituinen mielikuva oli saanut hänet päivän kuluessa valtoihinsa. — Tämän kaiken takia hänkin sai monen muun mukana menettää mökkinsä. Kuka olisi ollut täällä hänen paikallaan vallankumouksessa? Hän oli lisää »yksi rengas ketjussa», niinkuin aviiseissa sanottiin. Ja siksi ei saanut surra niinkuin Ale, että oli torppa menetetty. Vallankumoustahan ei olisi tullutkaan, jos isännät eivät olisi ajaneet pois mökkiläisiä mailtaan ja rahaherrat kiduttaneet työväkeään. Ja jos vallankumousta ei olisi tullut, niin kaikki olisi jäänyt ennalleen.
Taave puhui tästä Alellekin, heidän viimeinkin vapauduttuaan vahtivuorosta ja kuumaa kahvia hörppiessään työväentalossa.
— Kai se niin on, myönsi Ale.
Seuraavana päivänä alkoi kaartin henki tulla näkyviin. Pidätettiin kadulla rauhallisia ihmisiä, jotka näyttivät herrasihmisiltä, ja kuljetettiin »vallankumousneuvostoon», joka sijaitsi työväenlehden toimitustalossa. Ja kun sattui kadulla joku tehtaan isännistä tai johtajista vaadittiin suurisuisesti lähtemään tutkintoon ja nautinnolla kuljetettiin heitä pistimillä uhkaillen.
Jo kuului singahtelevia sanojakin.
— Lahtariporvarit! Verenimijät! — Kaartiin päässyt pitkätukkainen katurakki veti lakin viistoon silmilleen ja hihkaisi sydäntä vapauttavasti. Pitkä punainen nauha liehui rinnuksissa.
Taave katseli tätä ja innostui jo hänkin.
— Pitäisi meidänkin kuljettaa yksi porvari tutkinnolle, sanoi hän
Alelle.
Ale melkein hätkähti.
— Mitä heistä… ei me nyt ainakaan… kulkekoot rauhassa, kun eivät rupea rähjäämään.
— Vaikk'ei. Lysti niitä olisi kuljettaa. Näitkö kun pormestaria vietiin?
— En, mitäpä minä. Tokko se mitään pahaa lienee tehnyt.
— Et sinä ymmärrä vallankumousta. Siinä pitää esiintyä reilusti, niinkuin päällikkö sanoo.
— Kunhan järjestys on hyvä, vähätpä minä muusta. Tulisi vain tietoja sieltä eduskunnasta.
Vahtivuoro taas muuttui, ja heidän palattuaan »päämajaan» tuntui Alesta siltä, kuin olisi ollut lauantai-ilta siellä kotopuolessa. Jäsenissä oli suloinen raukeus, niinkuin on illalla, kun päivän on omaa työtään tehnyt. Tämäkin oli omaa työtä. Kaikki maattomat tästä hyötyivät.
Ale voi vain kuvitella maattomien mielialoja taistelun voitoista tai tappioista. Tehdasväkeen kuuluvana hänen olisi pitänyt ajatella itseään, mutta hän ei voinut. Maaseutu ja sen vähäväkiset olivat mielessä. Olikohan tämä oikein? Tehdastyömiehiä tuntui maattomiin verraten olevan vain kourallinen. He saivat sen kahdeksantunnin lain. Ketä varten sitten lienee se kunnallislaki? Eihän työläiset saaneet ennen puhua mitään kunnan asioista. Jos jotain työpaikalla sattui sanomaan, niin isäntä hymyili, niinkuin olisi sanonut: mitähän tuokin.
Hyvä kai se on kunnallinenkin äänioikeus. Varovasti uteli hän siitä
Taaven mielipidettä.
Taave sylkäisi ja tapaillen tehtaalaisten murretta sanoi:
— No ekkös perhana käsitä, että meittiä kun on enempi, niin meitillä pitää olla valta kans' kunnan asiois'.
Ale ei siihen sanonut enää mitään. Kovin tuntui Taave kehittyvän nopeasti, kun jo puhuikin niinkuin tehtaalaiset. Se tuntui hieman pahalta Alesta, ja hän tunsi sen takia vieraantuvansa Taavesta. Muutenkin oli hän viime päivinä muuttunut. Kohteli kuin suojelevasti ja aina hymähti hänen tietämättömyyttään. Toiset tehtaalaiset näyttivät tekevän samoin vuorostaan Taavelle. Kukaan heistä ei viitsinyt jutella Taaven kanssa. Kerran hän oli kuullut jonkun miehistä sanovan Taavelle: »Sinussa ei ole luokkahenkeä, mokoma maalaisapina.» Se sanoi sen kuin leikillään, mutta hän näki, että Taaveen se koski pahasti, ja sen jälkeen oli Taave alkanut muuttua.
Kaartin kasarmissa ruokailtiin, ja kaartilaiset melusivat kehuskellen, miten mikin oli sanonut sille porvarille ja miten sitä oli kuljetettu. Taave harmitteli, etteivät he saaneet kuljettaa sillä tavoin yhtään porvaria. Se teko olisi kuin nostanut toisten tasalle, ja olisi saanut kehaista niinkuin toisetkin.
Taaven mieliala oli tasoittunut. Ei ollut muuta halua kuin päästä nousemaan luokkatietoiseksi. Kaikkihan tässä muu menee itsestään. Mitään erikoisempaa toivetta oman elämänsä suhteen ei saanut vakiintumaan mielessään. Saisi vain ruokaa riittävästi. Kai sitä sitten saisi, kun porvarit tulisivat nyt ensin nujerretuiksi.
Seuraavan yön valvoivat Taave ja Ale neuvoston kanslian vartijoina. Vahteja ei muutettu ja oli valvottava aamunkoittoon ahtaassa porraskäytävässä. Taave luotti toverinsa valppauteen ja kuorsasi istuillaan, hartiat seinää vasten. Pyssy oli poikittain siinä hänen sylissään. Alekin torkahteli, mutta kun ovi jossain kävi, vavahti hän ja puristi lujemmin pyssyn piippua.
Ajatukset kulkivat vain entisessä kodissa, Kinkomaan takalistolla. Jospa sen saisikin vielä omakseen. Tulisi tieto, että nyt on laki selvä siltä kohdalta.
Aamutunneilla kutsuttiin Ale kahville neuvoston ison pöydän ääreen. Ale silmäili ympärilleen. Olipa huoneessa siivoa. Paperossinpätkiä virui pöytä täynnä. Julistuksia ja sähkösanomia oli siinä hajallaan kahvikuppien joukossa. Miehiä makasi permannolla kuorsaten äänekkäästi, ja toisesta huoneesta näkyi tupakansavun seasta unisia naamoja. Permannolla oli vielä muun roskan joukossa jalkarautoja, jotka oli tuotu poliisikamarilta. Joku kertoi Alelle, että niillä oli peloiteltu herroja.
Tuotiin sähkösanoma. Joku aukaisi sen unisesti. Syntyi liikettä, kun se luettiin. Nukkujat heräsivät ja koettivat kuunnella.
— Mitä helvettiä! Lakko lopetettava?!
— Ja mitä on saatu?
— Kunnallislaki ja kahdeksantunnin laki.
— Entä torpparilaki? kysyi Ale ja tunsi, miten äänensä vapisi.
— Siitä ei puhuta mitään.
— Ei ole väliäkään, kuului joku tehtaalainen sanovan.
Se oli Alelle kuin nyrkin-isku vasten kasvoja. Ei osannut paikaltaan nousta.
Joukko kiihtyi. Se olisi jatkanut lakkoa, kerran alkuun päästyään.
— Kun alkoi muutamia herrojen päitä putoilla, niin jo rupesi pääneuvostossa housut vapisemaan! huusi muuan nainen, paikallisneuvoston jäsen. — Tämä ei nyt maksanut mitään! Ei edes nämä oman kaartin urheat pojat saaneet nähdä yhtään pisaraa porvarien verta.
Miehet nauroivat. Alea kauhisti naisen puheet. Silmät pyöreinä hän tuijotti naiseen. Tämä huomasi Alen ihmettelyn.
— Mitäs se maalaispoju katsoo? Suree kai sitä torpparilakiaan. Noo, mitäpä semmoisina velkaisäntinä porvarien liepeillä tekee keikkumassa?
Vai niin se olikin.
Ale nousi väsyneesti ja poistui. Ei kai täällä enää tarvittane, kun kerran lakko loppuu. Eipä haluttanut ollakaan. Maalaispoju. Velkaisäntinä; Ne pilkkasivat vielä, vaikka oli koettanut tehdä kaikkensa, valvonut ja rehkinyt.
Ale herätti toverinsa.
— Kuule, mennään pois. Lakko on loppunut.
Taave heräsi, sylkäisi ja kirosi. Ale valitti hänelle pettymystään.
— … kelettäkö sinä torpparilailla, eihän sull' ole torppaakaan.
Taave meni miesten joukkoon, mutta Ale poistui kiireesti. Tuntui niin turvattomalle, ja outo ikävä kuristi kurkkua. Entiset torpanmaat olivat olleet jo niin lähellä. Nyt ne häipyivät kauas, kuin sumun taakse.
Ale väisti arasti vastaantulevaa herrasmiestä, joka katsoi kiukkuisesti hänen punamerkkiään. Tuntui kuin olisi ollut pahanteossa ja siitä yllätetty. Sekin akka puheli niin julmasti. Eihän tässä vielä niin pitkälle… Tuskinpa yhtään oli heidän joukossaan, joka semmoista olisi tahtonut. Vaikka mikäpä sen tiesi, puheet niillä oli raakoja.
Ale raahusti väsyneenä, sisäisesti herpautuneena asuntoonsa. Ei tuonut mitään iloa se lakko hänelle.