XIV.
Hautamäen tuvassa oli hiljaista. Vain ruokailuaikoina näkyi miehiä pöydän ympärillä, niinkuin työmailta ainakin olisivat siihen tulleet. Lakko oli iskenyt melkein odottamatta Hautamäenkin väkeen. Jotain sellaista saattoivat odottaa vain ne, jotka seurailivat työväen lehtiä.
Työt olivat melkein kokonaan keskeytyneet talossa.
Ulkona satoi lumiräntää, ja pilvet lepäsivät alhaalla. Se lisäsi osaltaan painostavaa tunnetta, joka oli vyörähtänyt laineen tavoin Hautamäkeen.
Talossa oli eletty melkein rauhallisesti sen jälkeen kuin ryssät poistuivat. Siitähän olikin kulunut jo aikaa. Pieniä sanakiistoja sattui silloin tällöin torpparien ja muitten työläisten kanssa, mutta ne sovittiin, ja joskus näytti työväki tyytyväisenä ja reippain mielin suorittavan tehtäviään. Silloin luuli Jaakkokin voivansa katsella rauhallisena tulevaisuuteen. Olihan aika tärkeä maamiehelle. Jokaisen oli tehtävä parhaansa yhteisen nälänhädän torjumiseksi.
Tuli vähitellen syyskesä ja puintiaika. Se särki taaskin välit isännän ja miesten kanssa. Viljaa tuli runsaasti. Sitä olisi kymmeniä tuhansia kiloja nyt luovutettavana Hautamäessä. Milloinkaan ei oltu sellaisia satoja saatu talon vainioista. Tosin ei ennen oltu niihin uhrattukaan niin paljon työtä ja huolta kuin nyt. Nähtyään sadon lupaavaksi oli Jaakko aikonut tehdä yhtä ja toista työväkensä hyväksi, ja puhuikin joskus siitä, mutta se käsitettiin väärin. — Tuntoaan se sillä rauhoittelee, sanoivat jotkut.
Ja kun puintiaika tuli ja viljaa lähetettiin kuormittain jakopaikkoihin, alkoivat salapuheet sinkoilla ja Jaakko näki katkeruuden kasvavan työväessä.
Eikä kukaan heistä käsittänyt, että maa antoi kaiken, sade kostutti laihon ja kaunis pouta tuleennutti tähkät. Miehet tosin tekivät työn, suorittivat kynnön ja ojituksen, mutta he saivat siitä myöskin riittävän korvauksen, jota olisi pitänyt olla lisäämässä tieto, että oli toisille työläisille näin leipää laittamassa.
— Liian paljon sai nyt Hautamäkeläinen viljaa.
— Saa nyt koota rikkauksia meidän kustannuksellamme.
— Suurporvari tuli miehestä. Saa nähdä, kätkeekö tämä viljaansa, niinkuin moni tekee.
Viljaa ei kätketty, mutta sitä jäi kumminkin riittävästi työväelle. Ei olisi hätää leivästä talon laajalla aluskunnalla.
Mitään näkyvää riitaa ei syntynyt, mutta mieliala ei ollut vapaata. Ja se jatkui marraskuun lakkopäiville.
Silloin alkoi räjähdellä.
— Nyt ne aloitetaan työt tästä puolin kuudelta ja lopetetaan samoina aikoina. Kaksi tuntia aamiais- ja sama määrä päivällisaikaa.
— Eihän ole vielä päätetty, uskalsi Jaakko huomauttaa.
— Mutta se päätetään, kivahti Nikki Purola. — Ja paljon muutakin, joka manttaalimiehiä ei miellytä.
Ruokailuaikaa käytettiin aina työväen puolelta sanakiistoihin. Se oli vastenmielistä Jaakosta, mutta tuli siihen joskus yhtyneeksi.
— Kyllä kai se nyt vallankumous suoritetaan loppuun asti, sanoi joku miehistä uhitellen vilkaisten isäntään.
— Ja minkälaiseen loppuun? kysyi Jaakko.
— Semmoiseenpa kuin Venäjällä.
— Oho, vai siihen malliin ja ryssät isänniksi.
Jaakko naurahti. Tuopit alkoivat kalista kuin uhitellen pöytään, ja leipää leikattiin kuin vihanvimmassa.
— Ei se muuten kurjuus täälläkään lopu. Maa on saatava jokaisen vapaasti viljeltäväksi.
— Mutta ei niin kuin te sen käsitätte. Jokaisen sitä haluavan on saatava maata ja sellaisilla ehdoilla, että voi ne täyttää. Torpat ja mäkituvat itsenäisiksi ja valtion ja virkatalojen maat palstoiksi pikkuviljelijöille. Siinä on ohjelma.
— Ja kuka sen suorittaa? kysyi joku miehistä kiivaasti.
— Suomen kansa eduskuntansa kautta.
— Mutta porvarit eivät luovu eduistaan. Lupaukset eivät mitään merkitse. On luvattu ja luvataan, eikä mitään anneta.
— Annettaisiin nytkin, mutta ei kelpaa.
— Ei sellaisilla ehdoilla.
— Siinäpä se on. Pitäisi saada ilmaiseksi. Mutta sanohan, Nikki, jos ostaisit talon omilla ansioillasi, antaisitko siitä palaakaan pois lahjaksi?
— Milläpä köyhä ostaa, sinkasi Nikki. — Ei köyhälistö tässä maassa pääse manttaalimieheksi rahan voimalla.
— Mutta ryssän pistimien avulla, laukasi Jaakko kiihdyksissään. — Mutta se veljeily pian loppuu. Kyllä ryssät saavat vielä napraat lähtimet täältä.
— Ei ikipäivänä!
Se oli Nikki Purola, joka sen sanoi.
— Nähdäänpäs!
— Kyllä ryssä joutaa täältä omalle puolelleen, sanoi joku rauhallisemmista työmiehistä. — Sotkemassa vain ovat täällä asioita. Ei taida enää selvää tullakaan.
Kiistely jatkui, ja talon rauha oli näin aina mennyttä. Se koski kipeästi Jaakkoon. Mitä hänenkin tarvitsi mielettömien kanssa… Eivät kuitenkaan ymmärtäneet hänen hyvää tarkoitustaan maakysymyksessä. Hän olisi omasta puolestaan ollut valmis vaikka heti erottamaan palstat alustalaisilleen kohtuullisesta korvauksesta, vaikka ei ollutkaan varma, olisiko se auttanut poistamaan vierasta henkeä joukoista.
Jos kaikki olisivatkin hänen kannallaan maakysymyksessä, ei ehkä rikkinäisyys jatkuisi ja pahenisi, vaan koetettaisiin sovussa ryhtyä rakentamaan uutta Suomea. Mutta oli niin paljon sellaisiakin, jotka tahtoivat pysyä kiinni vanhassa elämänjärjestyksessä eivätkä kyenneet omien etujensa vuoksi näkemään sitä juopaa, joka näin syntyi kahden kansanluokan välille. Suursota oli tuonut kurjuutta ja nälkää. Ei ollut arvosteltava oloja niiden mukaan, jotka oman saamattomuutensa ja laiskuutensa vuoksi olivat joutuneet puutteiseen elämään, vaan sellaisten, jotka ikänsä kaipasivat omaa maata irtolaisina kuljeksien tai vuokramaata viljellen.
Mutta nyt oli vieras henki hiipinyt kuin salaa kansaan ja rauhallisia oloja sekaannuttava myrsky oli varmaankin ovella. Myrkkyä oli kylvetty maatyöväen poveen, ja se vaikutti siellä. Se tuottaisi kerran vielä katkeria kärsimyksiä. Oliko niiden jälkeen nouseva luokkavihasta vapaa kansa ja muodostuva uusi yhteiskunta, jossa suotaisiin riittävät elämän ehdot omasta työstään niille maattomille, jotka terveeseen oikeustajuntaan nojaten tahtoivat päästä omaan maahan käsiksi?