XV.
Hautamäen isäntä palasi kylältä, riisui vettätihkuvan sarkatakkinsa naulaan ja istui raskaasti penkille. Oli päivällisaika jo ohi kulumassa, mutta talon lukuisasta työväestä oli vain muutamia renkejä saapuvilla. Toiset olivat olleet taaskin koko päivän poissa; lakkopäivillä. Palvelijat olivat karjakartanolla, ja emäntä liikkui yksin tuvassa ja keittiössä.
Jaakko istui keinutuoliin karsinaikkunan lähellä ja sysäsi sen liikkeeseen.
Näin se siis meni vain edelleen kuin kulo, työväen hullautuminen johtajiensa syöttämiin aatteisiin. Ei auttanut mitään, vaikka hänkin oli koettanut taistella kuumeen leviämistä vastaan oman työväkensä keskuudessa. Oli tapahtunut tänään sellaista, jota ei ennen vielä milloinkaan. Rauhallisimmatkin hänen mökkiläisistään, niitten mukana vanha Eenokki, olivat sanoneet hänen kokoavan kapitaalia työmiestensä kustannuksella.
Että nyt vanha Eenokkikin! Se merkitsee sitä, että tehdassosialismin myrkky on jo niin pilannut maatyöväen, että oikeudentunto on kokonaan menemässä. Joukkohuumaus vei kaikki mukanaan, sille ei voinut mitään.
Heidän olonsa kaipasivat kyllä suuria parannuksia, mutta tulisivatko he niitä saamaan tällä tavoin? Kun puolue ei voinut enää hallita omia jäseniään ja heidän oma järjestyskaartinsa sai viattoman veren vuotamaan siellä, niin miksi se ei voisi vielä täälläkin tapahtua? Oli vain enää kysymys ajasta ja paikasta.
Jaakko sysäsi keinun jyrisevään liikkeeseen ja jäi miettimään. Hän ei huomannut vaimoaan, joka oli tullut siihen hänen viereensä, ennenkuin tämä laski kätensä hänen olalleen.
— Tätä kaikkeako sinä nyt niin mietit? sanoi Emmi.
— Onhan sitä tässäkin tarpeeksi. Kun näkee vielä, että tulee väärinymmärretyksi. Ei se ole helppoa.
— Minkä sinä heille voit. Antaisit olla…
— Mutta minäpä olisin tahtonut omien alustalaisteni kanssa, edes muutamienkaan heistä, pysyä niinkuin veljenä ja ystävänä. Minähän olen tehnyt kaikkea heidän hyväkseen, ja olen usein jo puhunut torppareille palstoittamisesta.
— Mitä he sanovat siitä?
— He hymähtelevät vain epämääräisesti ja sanovat, että leikkiä kai se on. Sitten vasta, jos sosialistit voittaisivat eduskunnassa, he saisivat palstansa.
— Siinä sen näet, minkälaista joukkoa se on, sanoi Emmi. — Ei sinun kannata surra sen itsepäisyyttä.
— Kyllä minä sen joukon tunnen. Se pitää kiinni joukkohengestä, ja kun tähän asti ei ole kukaan tehnyt sen hyväksi mitään, niin he ovat menettäneet kaiken luottamuksensa parempiosaisiin. Ei yksilö näy saavan hyvillä töilläänkään syntymään tätä luottamuksellista suhdetta heidän kanssaan. Ja jos ajakseen saakin, on se rikki joukkohuumauksen tultua, niinkuin nytkin. Hautamäen maalla ei kärsi puutosta kukaan muut kuin Nikki Purola, joka omaa laiskuuttaan on mennyt rappiolle. Kuitenkaan he eivät enää luota minuun. Kun näin pitkälle ovat parannukset työväen oloissa jääneet, eivätkä he luota porvareihin, ovat anarkistit saaneet heidän luottamuksensa.
Jaakko vaikeni. Palvelijat aterioivat äänettöminä tuvassa, ja vanha kello kävi verkalleen. Ilta jo hämärtyi.
Emmi istui vielä penkillä sukankudin käsissään. Häntä ei yhtään peloittanut, vaikka Jaakko tuossa pelkäsi aseman yhä vain pahenevan. Semmoisiahan olivat olleet jo pitemmän aikaa. Ruokatunnit jauhettu puolueasioita, vaiettu väliin ja taas aloitettu. Joskus oli asia lyöty leikiksi ja naurettu yhteisesti.
Jaakko oli niin tunnontarkka kaikessa. Niin nyt tässäkin. Muutamat kylän emännät olivat Hautamäessä käydessään ihmetelleet, miksi Jaakko on erilainen kuin kaikki muut isännät. Aina puuhaa työväkensä hyväksi, vaikka ei tarvitseisikaan. Nyt sen näkee itsekin, onko siitä apua.
— Eivät ne naapurit oikein pidä siitä, että sinä niin kovin paljon kumarrat työväkeäsi ja aina sen etua valvot, sanoi Emmi. — Kuuluvat isännät sanovan, että opettaa työläisensä liian vaativiksi.
— Vai sanovat niin, hymähti Jaakko. — Sehän on kuitenkin minun asiani. Kun Hautamäestä ei käydä mitään heiltä lainaamassa, niin pitäkööt suunsa kiinni.
Vähäisen vaitiolon jälkeen jatkoi Jaakko:
— Olen minä sen jo nähnyt ja tuntenut heidän äänestäänkin, että minun pitäisi polkea samoja latuja kuin hekin, mutta siihen minä en suostu, menköön työväki mihin suuntaan tahansa. Minä ymmärrän heidän asemaansa enemmän kuin naapurit, jotka tahtoisivat säilyttää kokonaan muuttamatta vanhan yhteiskuntamuodon.
— Mutta paha on olla naapurienkin vihoissa, huomautti Emmi.
— Ettäkö he oikein vihaamaan? naurahti Jaakko. — Minä taidankin tässä olla sitten kahden tulen välissä. Toiselta puolen työväki, toiselta naapurit. No, ei se yhtään minua sureta. Kun minä olen uskoni saanut, niin pidän sen myöskin, vaikka jäisin yksin tietäni kulkemaan.
Tämä viimeinen oli tarkoitettu Emmille, ja Jaakko katsahti mitä hän siihen sanoisi.
— Niin, en sitten tiedä. Voit tulla vielä naurunalaiseksi, sanoi Emmi nostamatta katsettaan työstään.
— Ja mistä?
Jaakon ääni helähti teräkseltä.
— Siitäpä juuri, että matelet työväkesi edessä ja noudatat kaikessa heidän mieltään.
Emminkin ääni tuntui jo saaneen katkeran sävyn. Se sai sen melkein ensimmäistä kertaa heidän elämässään.
— Se ei kuulu kehenkään, jos minä teen oikeutta työväelleni, jyrisi Jaakko, nousten kiivaasti tuolista, joka jäi siihen tyhjänä keinumaan, ikäänkuin suuttumus olisi tarttunut siihenkin.
— Eikä minuunkaan?… jos et itsestäsi välitä…
— Sinä et tätä ymmärrä, sanoi Jaakko kuin katuen kiivauttaan ja meni ulos.
Jaakko tunsi verensä voimakkaan käynnin. Miksi ei hänen oma vaimonsakaan ymmärtänyt häntä? Nyt he olivat riidelleet ensimmäisen kerran elämässään. Tähän asti oli hän aina Emmissä löytänyt ymmärtävän toverin. Nyt tuntui kuin raja auenneen entisyyden ja tulevaisuuden välille. Ja nyt, kun hän olisi tarvinnut kahtaalla päin ahdistettuna vaimonsa tukea, sanoikin tämä hänelle kylmiä sanoja.
Se ei muuta kumminkaan asiaa, mietti Jaakko. Minä seison vaikka yksinkin omalla pohjallani. Kyllä naapuritkin käsittävät sen, että uusi aika on tulossa ja että nykyinen aika on kuin rajaviiva vanhan ja uuden välillä, mutta he eivät ole mitään tietävinään siitä. Jokaisessa liepeessä omistamataan maata he riippuvat kiinni kynsin ja hampain, mutta maattomien on sittenkin saatava maata. Jos he nyt tämän käsittäisivät, niin myrskyä ei nousisi ja…
Mutta sehän oli jo nousemassa. Se ajatus iski kuin nuijalla. Tämä oli myrskyn alkua. Suomalaiset työmiehet yhdessä ryssien kanssa ryöstämässä ja murhaamassa. Ei estänyt enää mikään yhteiskunnallista ja valtiollista myrskyä. Hänhän oli tänään nähnyt sen omalla alueellaan, että olisi turhaa enää hänenkään sovitella yksilönä. Työväenkaarteista puhuttiin ja suojeluskunnista. Se oli siis sotaan valmistelua molemmin puolin.
Jaakko käveli rauhattomana kartanolla illan hämärässä. Kylältä palasi työväki suurta melua pitäen. Jaakko hätkähti. Tuntui sellaiselta, kuin olisivat häntä tulleet kiinniottamaan.
Näinkö pitkällä jo oltiin.
— … nämäkin maajussin perkeleet… kuuli Jaakko katkelman muutaman miehen lauseesta ja tunsi melkein masentuvansa.
Ehkäpä sota oli jo alkanutkin. Joukossa näytti olevan sellainen henki. Muulloin olivat kylältä palatessa jutelleet rauhallisesti, nyt karkeasti kiroiltiin ja vannottiin. Se tuntui ilkeältä ja kuohutti.
Vielä portailla jatkui muutamien miesten sadattelu. Jaakko astui hammasta purren heidän perässään pirttiin.
— … jumal'aut' tässäkin talossa rikkautta, joka on köyhälistön hiellä koottu… perkele!
Se oli Nikki Purola, joka reuhasi.
— Minun pirtissäni ja alueellani ei kirota eikä vannota, sanoi Jaakko jyrkästi.
Miehet hätkähtivät, mutta Nikki naurahti vain. Raapaisi hattuaan korvalliselle ja astui isännän eteen.
— Sinun! Työmiesten voimalla tämä on koottu.
Mitään sanomatta tarttui Jaakko Nikin kaulukseen ja työnsi hänet ovesta ulos.
— Elä astu tähän taloon niillä mielipiteillä.
— … sen vielä edestäsi löydät, kuului vielä pimeästä porstuasta.
Työväki vaikeni, mutta muutamien kasvoilla näkyi kasvavaa kiihtymystä.
Jaakko meni kamariin. Siellä oli Emmi. Katsoi pitkään niinkuin olisi sanonut: »Siinä sen näet.» Jaakon täytyi paeta sitä katsetta, niin koski se häneen. Ja istuessaan pienen vierashuoneen keinutuolissa hän tunsi olevansa kuin yksin koko talossa.