XVI.
Villen välitystoimisto oli täytynyt lopettaa. Se ei enää kannattanut.
Epävakaisilta näyttävät ajat tekivät talonkaupat melkein mahdottomiksi.
Alusta alkaen oli välitystoimi sujunut huonosti Villeltä. Hänen luontainen laiskuutensa oli siihen syynä. Olisi pitänyt käydä maita katsomassa ja yleensä innokkaasti puuhata, mutta aamuisin täytyi nukkua myöhään valvotun yön jälkeen ja yöt menivät pelatessa ja hurjastellessa.
Rahatkin olivat jo loppuneet. Ne menivätkin kuin hiekka sormien lomitse. Eräänä päivänä he kumpikin sen huomasivat.
— Minä tarvitsen rahaa, sanoi Helena.
Ville katseli komeasti pyntättyä vaimoaan silmät suurina.
— Mitä… joko olet kaikki hävittänyt?
— Sinä ne olet hävittänyt… juopporatti! Sanat sinkoilivat molemmin puolin terävinä. Helena jäi itkemään ja Ville pakeni ulos. — »Helvetti!… semmoisen akan kanssa jaksa…»
Silloin vasta Ville huomasi, miten kauaksi he kumpikin olivat menneet entisyydestään. Kaupunki-ihailu, joutilaisuus ja hurjastelu oli hävittänyt kaiken ihmisyyden, josta nyt olisi toivonut olevan edes rippeitä jälellä.
Ensi kertaa tunsi Ville raskaana kohtalon käden painavan itseään. He olivat nyt köyhiä, ja se merkitsi sitä, että nyt pitäisi ryhtyä työhön. Mitä hän tekisi? Sen, ettei hänestä ollut oikeastaan mihinkään, tunsi Ville itsekin nöyryyttävänä. Ja jos hän olisi ollut rehellinen itseään kohtaan, olisi hän myöntänyt, että maatyön halveksiminen oli vienyt hänet tähän.
Olisipa vielä Kinkomaa myymättä. Edes pienikään pala siitä omana. Tuskinpa hän enää koskaan saisi omistaa maata. Maat olivat kaikki yksityisten hallussa. Pitäisi muuttaa olot sellaisiksi, että maa olisi kaikkien vapaasti viljeltävänä, silloin hänkin sitä saisi.
Villessä oli herännyt uusi elämän ajatus, oikeastaan hän ensi kertaa ajatteli. Hänessä tapahtui käänne aivan pienessä hetkessä. Ja ajatukset tulvivat hänen mieleensä toinen toisensa yli niinkuin hurjat laineet.
Hän tunsi olevansa sosialisti. Miten hän sitä ei ennen ollut huomannutkaan. Ja nythän hänen köyhänä miehenä täytyi pakostakin kuulua siihen joukkoon.
Sosialidemokratia! Kuinka se sana olikaan ihana hänelle. Siihen sisältyivät kaikki tulevaisuusajatukset.
Ja nyt oli Ville huomaavinaan ne epäkohdat, joita poistaakseen sosialistit taistelivat. Niitä oli lukuisasti. Miten hän oli saattanutkin kulkea nykypäivien yhteiskuntapuuhista ja -taisteluista mitään välittämättä, silmät ummessa maailmaa mullistavilta aatteilta ja sokeana kaikelle kurjuudelle?
Hän oli nyt köyhä, mutta oliko se hänen oma syynsä? Eivätkö nuo lukuisat iilimadot, liikemiehet ja kauppiaat, olleet häntä kynineet puhtaaksi niinkuin kaikkia muitakin. Hän oli yrittänyt rehellisesti työskennellä välitystoimistossaan, mutta toiset, voimakkaammat, löivät häneltä tien tukkoon. Nyt hän oli työtön, joita nykyinen yhteiskuntajärjestelmä synnytti lukemattomia. Villen ajatukset jatkuivat. Hänelle tuli polttava halu työskennellä nykyisen vallankumouksellisen työväen parissa sen aatteita seuraten ja tulkiten toisille tietämättömille. Hän oli mielestään kehittynyt muutamassa hetkessä täydellisesti demokratiaa ymmärtäväksi ja oli valmis sitä toisille opettamaan. Itse hän ei kyennyt käsittämään, että hänen ajatuksensa, kerran irti päästyään ja saatuaan sysäyksen ahdistavasta puutteesta, kääntyivät pian anarkokommunistiseen suuntaan. Ei pilkahdustakaan edes hetkellisestä häpeän tunteesta, että oli hylännyt maan ja omaa laiskuuttaan joutunut rappiolle. Hänhän oli muka rehellisesti koettanut talohuijarina pyrkiä eteenpäin.
— Tiedätkö, Helena, kuka on syypää meidän köyhyyteemme? kysyi Ville jo seuraavana päivänä vaimoltaan.
— Sinä ainakin.
— Ei se ole minun syytäni, vaan nykyisen yhteiskunnan. Yht'äkkiä olen saanut silmäni auki. Minä rupean sosialistiagitaattoriksi. Sellaisia tarvitaan nykyjään paljon.
Helena hymähti halveksivasti. Hän ei ajatellut mitään muuta kuin mistä saisi rahaa.
Ville sitä ei nähtävästi enää kykenisi riittävästi hankkimaan, siispä oli hänen sitä otettava mistä vain tarjottiin.
— Vai sellaiseksi. Tuleeko siitä paljon rahaa? kysyi Helena maaten laiskasti vuoteessaan. Aamu oli kulunut jo pitkälle, mutta hän ei viitsinyt vielä nousta.
— Kai siitä sen verran, että nätisti elää.
— Mutta minä tahdon elää reilusti, niinkuin tähänkin asti. Jos sinä et saa rahaa, niin kyllä minä…
— Miten?
— Hellittämällä niitä maalaisten siveyskäsitteitä.
Helena nauroi rietasta naurua oikoillen vuoteessa.
Ville hätkähti. Oliko Helenakin menossa siihen suuntaan? Se tuntui melkoisen nololta. Tosin hänellekin oli sattunut omat pienet seikkailunsa täällä kaupungissa, mutta se nyt oli toista sentään aina miehen… Vaimon pitäisi olla joka tapauksessa uskollinen.
Helena oli noussut ja kampaili tukkaansa kaappipeilin edessä. Hän oli täyteläinen ja kaunis. Kyllä hän hyvin kelpasi. Kokemustakin oli jo siitä.
— Ehkäpä oletkin jo seikkaillut? kysyi Ville kylmästi. Häntä kuohutti se, että yhteiskunta ja sen rahaherrat muka ryöstivät näin toiselta hänen vaimonsa. Mitään syytä Helenassa itsessään ei hän voinut löytää.
— Aina vähän, kiusoitteli Helena.
— Ja sinä ilkeät! kuohahti Ville ja tarttui vaimoaan olkapäähän, niin että hienot pitsit repeilivät.
— Mene hiiteen! Sinähän murskaat minut. Mene hankkimaan rahaa äläkä pahoinpitele vaimoasi.
Ville istui masentuneena ja kiukuissaan. Tämä käänne oli hänelle melkein odottamaton. Tosin hän oli jotain epäiltävää kevytmielisyyttä jo huomannutkin vaimossaan. Helena kiemaili miehille ja oli myöhään iltasilla poissa kotoaan.
Yhteiskunnan syy, päätteli Ville. Rahavalta katkoo perhesiteetkin. Ei ole ihme, jos vallankumous on ovella. Mitä olisi nyt tehtävä Helenan suhteen? Miten hän oli saattanut niin muuttuakin? Yhteiskunnallisista asioista hän ei välittänyt. Rahaa piti vain olla. No, sehän oli tarpeen taloudessa, kaikessa. Ilman sitä ei voinut elää. Olisiko Helena nyt muuttunut todellakin niin eläimelliseksi, että möisi ruumiinsa kurjasta rahasta? Mutta olihan se niin tavallista kaupungeissa. Kovin hävytön hän sentään kehtasi olla, Helena, kun puhuikin sellaista.
— Kuule, minä hankin heti toimen, saan rahaa, mutta sinun on luvattava olla erossa kaikesta sellaisesta, sanoi Ville.
— Sittenpähän näkee, virkkoi Helena kiusoittavasti hymyillen. — Jos sinä voit hankkia rahaa, niin se sopii kyllä minulle. Sinä tahi joku muu, ei ole minulle sillä mitään väliä. Kun kerran on näin mennyt, niin menköön vastakin miten sattuu.
—- Voiko nainen puhua noin? sanoi Ville kiukuissaan. — Häpeisit toki.
— Nainen sitä oikein voikin, kun elämä menee alaspäin, niinkuin nyt meidänkin. Me halusimme kumpikin kaupunkielämää, ja se kysyy rahaa. Ja kun mies ei kykene sitä hankkimaan, silloin astuu nainen esiin. Jos nyt sinä et onnistu, niin kyllä varmasti minä.
Ja Helena nauroi pilkallista, hirvittävää naurua. Naisessa ei ollut enää hituistakaan entistä Helenaa, joka Kinkomaassa oli ollut kerran reippaana maalaistyttönä, tosin halukkaana suloillaan miellyttämään miehiä, mutta kumminkin ihmisenä. Nyt hänestä oli ihmisyys raa'assa seurapiirissään kadonnut melkein olemattomiin.
— Helvetti, sinä olet kuin elukka, karjaisi Ville.
— Ja oletko sinä parempi, kuohahti Helena. — Kyllä minä sinun seikkailusi tiedän, vaikka en ole mitään puhunut. Kaipa nekin kuluttivat osaltaan rahoja, jotka nyt loppuivat.
— Ole vaiti, kähisi Ville, mutta hänestä oli ponsi hervahtanut. Helena tiesi siis, ettei hänkään ollut parempi. Menköön sitten kaikki niinkuin menee. Kaikki on yhteiskunnan syytä. Rahan syytä. Mutta vallankumous puhdistaa.
Hänen on jouduttava mukaan.